Olen kelohonka, olen kallio.
Tänään pysähdyin ajatukseen, että minun olisi syytä kehua itseäni. Aika kiittää itseäni siitä kaikesta, mitä olen saanut aikaan ja mitä olen käynyt läpi. Tajusin, että talven lumien ja jäiden mukana on sulanut paljon pois siitä riittämättömyyden tunteesta, jossa olen ajoittain kieriskellyt. Yhtäkkiä huomaan olevani rennompi, vapaampi ja elämäniloisempi. Voisin kiivetä kukkulalle ja huutaa koko maailmalle ”selvisin tästäkin!”.
Sillä viime vuosina on ollut paljon hankaluutta, mutta en silti kertaakaan ole luovuttanut. Olen jatkanut sitkeästi eteenpäin, ja nyt näin jälkikäteen en voi kuin ihailla itseäni. Ja se on tärkeää. Koska kukaan muu tässä maailmassa ei tiedä millaista on olla minä ja kohdata minun haasteeni. Kukaan muu ei siksi voi oikealla tavalla kehua tai kiittää. Siksi on äärimmäisen tärkeää tehdä se itse. Antaa kiitosta silloin, kun siihen on aihetta.
Tänään hymyilen itselleni ja taputan itseäni olkapäälle. Ehkä halaankin. Olen vahva kuin kelohonka, joka ehkä taipuu tuulessa, muttei koskaan kaadu. Olen kallio, joka ei koskaan murru, vaikka vähän elääkin. Tietysti olen samaan aikaan myös jotain pientä ja haurasta, joka voi särkyä, ja jota tulee kohdella varoen ja hellästi. Mutta nyt huomaan, että en ole mennyt rikki, vaikka niin pelkäsinkin. Olen ihan ehjä ja käyttökelpoinen edelleenkin.
Ajattelen nyt, että vaikka usein toivoisin elämääni vain paletin kirkkaita sävyjä, on rikkaus saada nähdä kaikki värit. Silloin ymmärtää, että harmaassakin on tuhansia eri nyansseja ja valkoinen näyttää puhtaammalta, kun on joskus nähnyt mustaa. Silti toivon nyt, että saisin hetken lillua vaaleissa väreissä. Kuvassa on liian kauan ollut harmaat reunukset.
Tänään ajattelen Eeva Kilven sanoja:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
-Netta
Lue myös: