Aina ei ole helppoa olla ekstrovertti
Yleensä mielestäni on aika kivaa olla ekstrovertti . Tulen hyvin toimeen muitten ihmisten kanssa, tutustun nopeasti, en jännitä työhaastettuihin menoa ja minulla on yleensä sana hallussa tilanteessa kuin tilanteessa. En pelkää joutua huomion keskipisteeksi ja viihdyn erilaisissa uusissa tilanteissa. Mutta toisaalta ekstroverttiuden mukana tulee myös tietty painolasti.
Se liittyy ennen kaikkea mielestäni siihen, että muut ihmiset tietävät ja myös olettavat sinun olevan joka tilanteessa ekstrovertti. Eli se hauska ja puhelias tyyppi. Se, joka pitää tunnelmaa yllä ja johtaa keskustelua, jos muista ei siihen ole. Se, joka on aina hyvällä tuulella, hassu ja jolla on hyviä (tai ”hyviä”) juttuja. Ja vaikka sattuisitkin olemaan kipeänä, väsynyt tai vaikkapa allapäin, lepää viihdyttäjän viitta silti yhä harteillasi. Joskus, kun olin hieman väsyneenä juhlissa enkä siksi ollutkaan yhtä puhelias kuin tavallisesti, kysyttiin minulta, onko kaikki hyvin, koska olen niin hiljainen. Että minun olisi syytä piristyä. Niinpä niin. Kun sinut on totuttu näkemään ja kuulemaan, eivät ihmiset meinaa ymmärtää sitä, että et kuitenkaan aina pysty tai halua sitä.
Toinen ongelmallinen tilanne itselleni on se, kun olen kahdestaan (tai miksei pienessä porukassakin) sellaisen ihmisen kanssa, joka on itse todella hiljainen ja vetäytyvä. Vaikka voisi kuvitella, että ekstroverttina handlaan nuo tilanteet hyvin, niin koen ne usein henkilökohtaisesti vaikeiksi ja raskaiksi. Nimittäin silloin, kun toinen ihminen on todella vähäpuheinen, koen jotenkin että minun täytyy ottaa vastuu keskustelusta ja viedä sitä eteenpäin. En nimittäin jostain syystä vain kestä ”akward silencea” tuntemattomien tai lähes tuntemattomien ihmisten kesken. Näissä tilanteissa minusta tuleekin rasittava pälättäjä, joka pälpättelee omia asioitaan ja koittaa kysellä jotain, toisen vastaillessa lähinnä ”joo.. ei.. ehkä…”. Ja minähän vain jatkan monologiani, koska en vain osaa ja pysty olla hiljaa silloin. Ja koen sen samalla myös äärimmäisen rasittavaksi.
En tiedä onko vastapuoli tyytyväinen siihen, että minä hoidan keskustelun, vai lähinnä ärsyyntynyt ja toivoisi minun vain olevan hiljaa. Muistan aikoinaan sinkkuaikanani olleeni joskus treffeillä tosi hiljaisen tyypin kanssa ja tajusin melko pian, ettei hommasta tulisi mitään, koska se kävisi omalle temperamentilleni aivan liian raskaaksi. Muistan tosin myös, että tuolloin ollessani sinkku eräs kaverini totesi, että minulle sopisi ”hiljainen ja rauhallinen mies, koska tykkään puhua”. Joo, tykkään kyllä, mutta en yksin! Yleinen harhaluulo kai onkin, että ekstrovertit rakastavat puhumista ja äänessä olemista niin paljon, että heille mieluisinta seuraa olisi sellainen ihminen, joka keskittyy kuuntelemaan. No, väärin meni. En todellakaan rakasta monologeja, vaan parhaat ystäväni ovat kaikki varsin suulaita tyyppejä. Heidän kanssaan voin keskustella ja joskus jopa ”puhua kilpaa”, kun juttua riittää molemmin puolin.
Yksi hankalaksi kokemani juttu on myös se, että paljon äänessä olevaa ja höpöttelevää tyyppiä voidaan helposti pitää tietyllä tapaa ärsyttävänä. Muille saattaa tulla se kuva, että ihminen joka puhuu paljon (ja vieläpä usein kovaakin), on jotenkin huomiohakuinen tai muuten vaan rasittava tai ärsyttävä. Tällainen kuva voi syntyä erityisesti, jos ei tunne kyseistä ihmistä kunnolla. Ennakko-oletus voi olla, että puhelias ja nauravainen tyyppi saattaisi olla jotenkin vähemmän syvällinen, vähemmän fiksu tai vähemmän harkitsemiskykyinen kuin rauhallinen kaverinsa.
Muistan itsekin joskus ihmetelleeni, miksi yliopiston luennoilla tai harrastuksissa samat ihmiset ovat olleet jatkuvasti äänessä, ja jopa pohtineeni ovatko he jonkinlaisia besserwissereitä. Nyt myöhemmin kadun näitä ajatuksiani! Sittemmin olen joutunut samanlaisiin tilanteisiin itse, ja ymmärtänyt mahdollisen syyn heidän käytökseensä. Nimittäin esimerkiksi tänä syksynä ollessani valokuvauskurssilla opettajamme esittäessä kurssilaisille kysymyksiä, ei yksikään ihminen vaivautunut vastaamaan hänelle. Ei edes toteamaan, ettei tiedä. Ja sellaisissa tilanteissa mun ekstrovertti-uhriutujaluonne tulee esiin: mä koen, että mun on sitten ”pakko” vastata, kun ei kukaan muukaan sitä tee. Tuntuu niin tylsältä, että opettaja kyselee kysymyksiä mykäksi muuttuneelta ihmisjoukolta. Ja niin mä sitten itse olinkin äänessä vähän väliä kurssilla syksyn aikana, ja ehkä olin sitten se joidenkin mielestä ärsyttävä tyyppi. Mutta sittenpähän olin.
Näitä tällaisia tilanteita toki on muitakin, joissa jotenkin tulee se olo, että ”koska kukaan muu ei sano mitään, niin jospa minä nyt sitten uhraudun..”. Viimeksi jokin aika sitten työpaikan koulutuksessa. Tiedän, että sellaisessakin tilanteessa on mahdollista saada otsaansa ”pätijän” leima, mutta kun mä vaan en voi antaa sen kouluttajan seisoa siellä ikuisesti odottamassa vastausta kysymyksiin, joihin kukaan muukaan ei näytä vastaavan.
Ekstroverttius on helpottanut mun elämässä sitä, että esimerkiksi uusiin työpaikkoihin mennessä mun on ollut helppoa tutustua porukkaan ja sulautua joukkoon. Mutta toisaalta tietynlaisissa työympäristöissä saatettaisiin ehkä enemmän arvostaa introverttiutta, koska se usein stereotyyppisesti yhdistetään älykkyyteen, rauhallisuuteen, harkitsevuuteen ja keskittymiskykyyn. Ekstrovertista puolestaan saatetaan pikaisella katsauksella ajatella hänen olevan liian spontaani, puhelias ja avoin. Ehkä vähän höpsökin, ja joidenkin mielestä tosiaan myös rasittava tai ärsyttävä.
Samoin joissain työyhteisöissä ei ehkä arvosteta sitä, että ekstrovertti haluaisi mielellään jakaa muitten kanssa enemmänkin kuin vain työasioita ja tutustua paremmin henkilökohtaisellakin tasolla, eikä siihen aina saa vastakaikua. Onneksi tietysti työelämässä kuitenkin työn jälki ja lopputulos on se mikä ratkeisee, eikä kenenkään persoonallisuuspiirteitä saa ottaa mukaan työn tuloksen arviointiin.
No, vaikkakin tässä tuli nyt listattua ekstroverttiuden ”huonoja” puolia, niin kuten mainitsinkin jo tekstin alussa, on se kyllä pääsääntöisesti kivaa. Ja sekin on selvää, ettei ketään ihmistä oikeasti voi jaotella karkeasti mihinkään tiettyyn persoonallisuustyyliin, koska jokainen ihminen on niin monen osasen summa. Mä huomaan ainakin, että mun oma käytös vaihtelee riippuen vireystasosta, seurasta, stressistä ja vaikka mistä. Ja toisaalta vaikka mä olenkin pääsääntöisesti sosiaalinen, seurallinen ja puhelias, niin mulle on tosi tärkeää saada myös omaa aikaa olla rauhassa kotona. Mieluiten myös välillä ihan vain yksikseni ja saada touhuta jotain omia juttujani, kuten kirjoittaa, siivoilla tai vaikkapa katsoa jotain hölmöä tv-sarjaa.
-Netta
Lue myös:
