Itsekriittisyydestä
Aina välillä se iskee. Ajatus siitä, onko tässä mitään järkeä. Kirjoittaa omia horinoitaan ja laittaa ne nettiin kaiken kansan nähtäville. Kirjoittaa aika henkilökohtaisiakin juttuja, joita joku voisi käyttää aseena mua vastaan. Ottaa kuvia, vaikka en oikeastaan osaa. Laittaa nekin nettiin, vaikka ne voisivat olla paljon kauniimpia ja vähemmän suttuisia. Mikä mä muka luulen olevani? Miksi mä edes luulen, että ketään kiinnostaisi lukea just mun juttujani?
Luulen, että aika moni bloggaaja (ja muutakin juttua tekevä) voi samaistua näihin ajatuksiin. Jostain ne iskevät, ja hetken niitä pyörittelee. Mä olen muutenkin ihminen, jonka perusluonteeseen kuuluu kyseenalaistaa asioita. Saatan kyseenalaistaa ja pohtia aivan ihme asioita: ”Miksi meidän kotona pyörii tuollainen oranssi nelijalkainen karvakasa? Mikä sen tarkoitus tässä maailmassa on? Miksi Niinistö haluaa vielä isäksi? Ja miksi jotkut ihmiset toimii niinkuin ne toimii?” Siksi on toki luonnollista kyseenalaistaa myös omaa toimintaansa. Mietin usein esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä kuvaan omia tekemisiäni Instagram Stories-videoihin. Mitä ihmeen järkeä siinäkin on?
Itsekritiikin kanssa pitää löytää ne oikeat keinot toimia ja olla. Instagram Stories -videoiden suhteen ajattelen, että ehkäpä siinä ei olekaan paljon järkeä, mutta eihän kaikessa tekemisessä tarvitse ollakaan. Jotkut jutut voivat olla sellaista kepeää ajanvietettä, jolle ei ole sen syvempää merkitystä. On kiva jakaa hetkiä elämästä esimerkiksi kauempana asuvien kavereiden/sukulaisten kanssa sitä kautta. Voin jakaa esimerkiksi ravintola- ja tapahtumavinkkejä niistä kiinnostuneille. Voin ilmoittaa sitä kautta, kun blogissa julkaistaan uusi postaus. Ja ne, joita ne jutut ei kiinnosta, voivat olla katsomatta. Ei mun tarvitse ruveta analysoimaan tätä sen enempää pienessä päässäni.
Mitä tulee itsekriittisyyteen blogin suhteen, olen kyllä kehittynyt asiassa. Alkuaikoina olin todella paljon kriittisempi ja postailinkin harvemmin. En tehnyt tätä hommaa omilla kasvoilla ja saatoin myös poistaa joitain julkaistuja kirjoituksia. Sittemmin olen tietoisesti perustellut itselleni, miksi tätä hommaa teen. Kirjoitan, koska minun on pakko saada kirjoittaa, koska se on itselleni tapa jäsennellä ajatuksiani ja maailmaa. Kirjoitan blogia esimerkiksi päiväkirjan sijaan siksi, että koen kirjoituksistani voivan olla apua, tsemppiä tai iloa jollekin toiselle. Kirjoitan blogia, koska myös se on hyvä tapa jakaa kuulumisia kauempana asuvien tuttujen kanssa.
Lempibloggaajani Eeva Kolu sanoi hyvin 12 tarinaa kirjoittamisesta -kirjassa (2017): ”Kirjoittajana haluan ylipäätään oppia vielä enemmän sitä, etten välitä, mitä lukijat ajattelevat teksteistäni. Joskus minulla on taipumus selitellä liikaa. Unelmoin, että olisin kirjoittaja, joka uskaltaa sanoa niitäkin asioita, joista tietää, että lukijat tulevat suuttumaan. En tarkoita, että haluan provosoida, mutta jos on jotain mieltä, se on fine olla sitä mieltä, vaikka joku vetäisi herneen nenään. Helmasyntini on, että mietin, pitävätkö lukijat minua tekstieni perusteella inhottavana, itsekkäänä tai paskana ämmänä.”
On jotenkin lohdullista tietää, että noin pitkän linjan kirjoittaja ja bloggaaja kuin Kolu tuntee myös jonkinlaista itsekriittisyyttä tai ainakin miettii välillä sitä, mitä lukijat ajattelevat. Luulen kyllä, että se on meille ihmisille ihan luontaista, asiassa kuin asiassa. Elämme yhdessä muiden kanssa ja totta kai mietimme hieman, ”mitä muut meistä ajattelevat”. Tämä ajatus on ollut mielessäni tänä vuonna esimerkiksi työelämää koskevien päätösten tekemisen aikaan. Luulen, että jokainen ihminen kyllä aika ajoin miettii mitä heistä ajatellaan, ja myös välittää siitä. Mutta rohkeutta on tehdä silti. Sitä haluan oppia lisää, enkä siis vain blogissa, vaan elämässä ylipäätään. Mutta onneksi olen jo oikealla tiellä.
Mukavaa viikonloppua!<3
-Netta
Seuraa blogia:
