Vahva, mutta herkkä
Tämä vuosi ole ollut minulle eikä monelle lähipiirissänikään se paras mahdollinen. Olen jutellut useammankin ihmisen kanssa siitä, miten tähän vuoteen on mahtunut paljon kaikkea ikävää, rankkaa ja raskasta, ja liian vähän kaikkea kepeää, kivaa ja hauskaa.
Usein asioilla on jotenkin tapana kasaantua. Tiedättehän, sanotaan että hyvä vetää puoleensa hyvää (ja niin edelleen). Mutta vaikuttaa siltä, että myös ikävät asiat vetävät puoleensa lisää harmeja. Ja sitten vain joskus huomaa tarponeensa suossa jo aivan liian pitkään. Ehkä ikävät asiat kasaantuvat yhdelle ajanjaksolle siksi, että on helpompaa kestää useampi vaikeus kertarysäyksellä, kuin että paskaa valuisi niskaan aivan koko ajan? Mene ja tiedä. Mutta jotenkin se kuitenkin menee niin, että joskus sitä ollaan kuin universumin lellilapsia ja tapahtuu paljon hyvää, ja sitten joskus puolestaan rämmitään suossa pidemmän aikaa.
Useimmat läheiseni ovat todella vahvoja ja reippaita ihmisiä. (Ja sellainen taidan olla itsekin). Siis sellaisia, jotka jaksavat vastoinkäymisiä hyvin pitkään ja purevat hammasta ja porskuttavat eteenpäin, vaikka mitä tulisi vastaan. Useimmat jaksavat pitää monta palloa yhtä aikaa ilmassa, vaikka väsyttäisi ja olisi ties mitä meneillään. Mutta vaikka ihminen olisi miten vahva, reipas, positiivinen, yritteliäs ja myönteinen, tsemppaisi ja yrittäisi parhaansa, niin silti raja voi tulla joskus vastaan – ja aika yllättäenkin. Kamelin selkä katkeaa joskus, ja silloin on nostettava kädet pystyyn ja myönnettävä: vaikka olen vahva ja positiivinen, olen silti myös heikko ja herkkä. Ja saan ollakin.
Usein vahvat ja reippaat ihmiset luovat nimittäin sekä itselleen että ihmisille ympärillään illuusion ikuisesta jaksamisesta ja pärjäämisestä. Ehkä siksi heidän pärjäämisestään ei kukaan ole erityisen huolissaan – totta kai he kestävät kaiken! Ehkä juuri siksi heidän väsymyksensä tai uupumisensa voi tulla yllätyksenä muille – hehän ovat niin pirteitä ja positiivisia aina. Mutta hymy ja iloinen ulkokuori ei kerro mitään siitä, mitä ihmisen sisällä tapahtuu. Vahva ja reipas ihminen jaksaa pitää ulkokuorta pystyssä pitkään, ja vielä viimeisillä voimillaankin hän hymyilee. Ehkä myös väsymyksensä ja uupumuksensa keskellä hän hymyilee. Mutta se ei tee hänen tuntemuksistaan yhtään vähäisempiä.
Olemme ystävieni kanssa jutelleet, että ehkä kyseessä on vähän sellainen reippaan tytön syndroomakin. Jo pienestä pitäen on opetettu, että pitää olla reipas ja pärjäävä. Pitää olla kiltti ja sanoa kyllä, varsinkin työelämässä. Pitää mieluummin asettua muitten kynnysmatoksi kuin liian hankalaksi. Ei saa aiheuttaa muille pahaa mieltä, vaikka he aiheuttaisivat sitä itselle. Kun elää näin tarpeeksi pitkään, niin usein raja tulee väkisinkin joskus vastaan. Mutta usein sitä myös venytään ja vanutaan aivan viimeiseen asti, kunnes tilanne on pitkittynyt ja se kuuluisa kamelin selkä vain katkeaa – ehkä myös yllätyksenä itselle.
Näitä tarinoita olen tänä vuonna kuullut useamman. Se on surullista, mutta myös hyvin ymmärrettävää. Siksi itse opettelen entistä enemmän omia rajojani. Opettelen sanomaan ei, ja opettelen olemaan olematta kenenkään kynnysmatto. En pelkää enää niin paljon sitä, että joku loukkaantuu – siis jos en itse tee mitään, mistä varsinaisesti olisi syytä loukkaantua. Silloin toinen ihminen on vastuussa omasta reaktiostaan.
Toivon, että jokainen vahva ja reipas ihminen ymmärtää, että myös heillä on oikeus väsyä. Myös heillä on oikeus höllätä ja levätä. Ja että se kannattaa tehdä mieluummin aikaisemmin, kuin aivan liian myöhään. Toivon myös, että kanssaihmiset ymmärtäisivät, että raskaat tilanteet kuormittavat kaikkia – myös heitä, jotka vaikuttavat todella vahvoilta. Usein he, joilla on reippaan ja rohkean kuori, ovat sisältä hyvin herkkiä ja haavoittuvaisia – rohkean kuori kun on nimenomaan useinkin pelkkä kuori.
-Netta
Lue myös:
Turhasta syyllisyydestä ja siitä eroon pääsemisestä
