Turhasta syyllisyydestä ja siitä eroon pääsemisestä

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen tässä aikuisuuteni aikana opetellut ja jo hieman oppinutkin sisäistämään, on ajatus siitä, että jokainen aikuinen on vastuussa itsestään ja omista reaktioistaan. Toisin sanoen, minä en ole vastuussa toisten ihmisten kohtuuttomista tai ylimitoitetuista reaktioista milloin mihinkin. Jos joku reagoi vahvasti minun neutraaliin sanomiseeni tai tekemiseeni, ei vika ole minussa, vaan silloin toisella osapuolella on vastuu siitä miten hän reagoi ja käyttäytyy.

Kuten olenkin jo kirjoitellut blogissani, olen aiemmin ollut todella helposti syyllistyvää ihmistyyppiä (ja uskon että se on kytköksissä siihen, että olen myös ollut miellyttäjä). Olen kantanut syyllisyyden taakkaa milloin mistäkin – asioista, joista minun ei todellakaan olisi tarvinnut syyllistyä. Sanoinko jotain väärin, pahoittiko hän siksi mielensä? Enkö tehnyt tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin? Miten minä voisin lepytellä ja piristää tuota ihmistä? Ei olisi pitänyt sanoa tai tehdä sitä tai tätä, koska nyt hän sitten suuttui minun takiani.

Ainainen syyllisyys milloin mistäkin on ihan hemmetin kuluttavaa. Tietysti, jos on käyttäytynyt paskamaisesti ja mokannut, on silloin totta kai aivan normaalia tuntea syyllisyyttä ja pyrkiä hyvittämään tekojaan. Mutta jos ja kun ei ole tehnyt mitään väärin ja potee silti syyllisyyttä, ei se ole oikein eikä lainkaan tarpeellista. Se on pelkästään energianhukkaa ja myös itseään ruokkiva käyttäytymismalli.

Valitettavasti on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka omilla sanoillaan ja teoillaan syyllistävät muita ihmisiä milloin mistäkin, saaden toisen ihmisen tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi ja lähestulkoon rikolliseksi. Usein nämä ihmiset eivät edes kerro ääneen, mistä he ovat mielensä pahoittaneet. Silloin toisten ihmisten pitäisi kaiken kukkuraksi osata lukea heidän ajatuksiaan ja arvailla, mistä tämä suuttumus johtuu – ja sitten vielä keksiä, miten heidät lepytetään ja saadaan taas hyvälle tuulelle. Heitä pitäisi liehitellä ja heille pitäisi osoittaa syvää pahoittelua jostain aivan minimaalisesta, jota ei oltu edes pahalla sanottu tai tehty. Tällaisia ihmisiä voi tulla vastaan niin opiskelupaikassa, töissä, harrastuksissa, suvussa – missä vain. Joskus syyllisyyden tunteen ja ikävän fiiliksen voi aiheuttaa joku ihan tuntematonkin ihminen lyhyessä kohtaamisessa.

Ja voi luoja sentään, että olen saanut siitä tarpeekseni! Olen käyttänyt siihen elämäni aikana aivan liian paljon aikaa ja energiaa, ja nyt haluan käyttää resurssini johonkin aivan muuhun.

Onneksi eräs viisas ihminen on takonut jo pitkän aikaa päähäni seuraavaa: Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa omista reaktioistaan ja omasta käytöksestään. Jos heillä on ongelmia, joita he eivät itse osaa ratkoa, on heidän vastuullaan hankkia apua.

Pitkään noita sanoja mutusteltuani, ovat ne alkaneet hiljalleen todella taipua osaksi omaa ajatusmaailmaani. On tosiaan niin, että ihmisten tunteet ja reaktiot johtuvat ennen kaikkea heistä itsestään, eivät niinkään minusta. Minä en voi mitään sille, että joku reagoi vahvasti pikkuasioihin, eikä se ole millään muotoa minun vikani. Huomaan, että ihan aina en enää syyllisty jostain, mistä olisin joskus pienenä tyttönä syyllistynyt. Enää en aina lähdekään lepyttelemään ja sovittelemaan, jos en ole mitään pahaa tehnyt. Joskus osaan jo pitää huolta omista rajoistani. Toisinaan jo ymmärrän, että minun henkinen hyvinvointini on (ja sen on oltava!)  ykkösprioriteetti itselleni, ja että joudun tekemään joskus vaikeitakin valintoja ja luopumisia, jotta voin pitää siitä huolen.

Olen usein sanonut täällä blogissa, että mielestäni yksi ihmisen tärkeimmistä elämäntehtävistä on ihmisenä kasvaminen ja henkinen kehitys. Ja kun huomaa itse kehittyneensä jossain, missä ennen ei ollut niin hyvä, ja kun huomaa saaneensa käyttöönsä uusia käyttäytymismalleja ja sitä kautta uutta voimaa elämään, on se fiilis aika hieno. Ihan kuin omaan olemukseen olisi tullut pari senttiä lisää. Ihan kuin olisi varttunut henkisesti vuoden tai pari. Vaikka tämä on asia, jota edelleen sisäistän ja jota edelleen harjoittelen, niin voin jo nyt sanoa oppineeni jotain uutta ja merkittävää. Sen, että vika ei ole aina minussa ja minä en ole aina syypää kaikkeen. Itse asiassa, harvoin olen. Ja näiden asioiden sisäistäminen tuntuu todella kuin avanneen oven uuteen maailmaan.

Netta

Lue myös:

Toisten ihmisten negatiivinen energia tarttuu

Helpot ja vaikeat ihmiset

Aika on arvokkain valuuttamme

Miksi kaveruus ei syvene ystävyydeksi?

Kommentit (13)
  1. vilhelmiina hellstén
    11.9.2019, 19:59

    Juuri näin!!<3

    1. Näin se vaan menee. 🙂 Mutta on se vaan mahtavaa, että ihminen voi oppia uutta, kun vaan kovasti harjoittelee!

      1. vilhelmiina hellstén
        12.9.2019, 22:44

        Todellakin mahtavaa! Oppimassahan täällä elämässä ollaan 😊🤗

        1. Tosi hyvin sanottu. <3 Niin ollaankin! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *