Ystävänpäivän mietteitä koronakuplasta

Hyvää ystävänpäivää jokaiselle!

Olen blogissani kirjoittanut aika paljonkin ystävyydestä ja ihmissuhteista ylipäänsäkin, ja nuo postaukset ovat usein olleet niitä kaikkein luetuimpia ja kommentoiduimpia. Eikä ihme, sillä ihmissuhteet taitavat olla loppuviimeiseksi se koko ihmiselämän tärkein juttu, joita ilman kaikki muu olisi vähän merkityksetöntä.

Olen kirjoittanut vuosien saatossa muun muassa ystävyyden päättymisestä ja siitä toipumisesta, toiveesta löytää uusia ystäviä aikuisena, merkityksellisestä kirjekaveruudesta, siitä kun kaveruus ei syvene ystävyydeksi ja pohtinut, mitkä asiat tekevät ystävyyden.

Olen varmaan  pohtinut ystävyyttä täällä blogin puolella niin paljon siksikin, että se on asia, jonka kanssa olen myös paljon kipuillut elämäni aikana. Elämässäni on ollut useita ajanjaksoja, kun olen tuntenut itseni varsin yksinäiseksi. Jossain vaiheessa ala-astetta koin itseni niin yksinäiseksi omalla luokallani, että aloin jo mielessäni pohtia, voisinko vaihtaa luokkaa tai koulua, jotta saisin ystäviä. Yläkoulun ensimmäiset puolitoista vuotta minulla oli koulussa tasan yksi ystävä. Olin kiusattu ja itsetuntoni oli surkea, ja varmasti noilta ajoilta on jäänyt paljon jonkinasteisia traumoja. Ne aiheuttavat yhä jonkin verran itsetunto-ongelmia ja esimerkiksi vaikeutta uskoa, että joku uusi ihminen todella haluaisi olla juuri minun ystäväni.

Minulla kestää kauan luottaa ihmisiin ja olen sellainen, että jos joku pettää luottamukseni ja minulla jää niin sanotusti ”paha maku suuhun”, on minun ikävä kyllä todella vaikeaa enää unohtaa asiaa ja palata ystävyydessä takaisin täysin samalle tasolla, jolla ollaan joskus oltu. Olen myös aina ollut huono olemaan täysin luontevasti missään tyttöporukoissa, enkä olekaan oikeastaan koskaan kuulunut sellaiseen. Minun on vain helpompi olla yhden tai korkeintaan parin ihmisen kanssa kerrallaan – kiitos jälleen tullen omien epävarmuuksieni. Silti aina välillä myös salaa haaveilen siitä, että minulla olisi joku ihana Sinkkuelämää-tyylinen oma jengi.

Kun mietin, mitä kirjoittaisin ystävänpäivästä tänä vuonna ja missä kohtaa juuri nyt itse olen ystävyyssuhteissani, totesin kuuluvani siihen suureen suomalaisten joukkoon, joka tutkitusti kokee koronatilanteen lisänneen yksinäisyyden tunteita. Mutta yksinäisyys ei ole itselleni siis mitenkään uusi tunne, vaan kyseinen tunne on seurannut minua jo sieltä ala-asteelta lähtien enemmän ja vähemmän mukanani. Huomaan, että se aaltoilee elämässäni, ja pitkään blogiani lukeneetkin ovat ehkä huomanneetkin, että on vaiheita jolloin olen kirjoittanut kaipaavani uusia ystäviä ja sittemmin päässeeni olosta eroon (toki myös ihan oikeasti muuttuneen tilanteen takia).

Mutta totta kai tämä viimeisin vuosi on lisännyt niitä yksinäisyyden tunteita, kun on pidetty niin paljon fyysistä etäisyyttä ihmisiin. Eivät tekstarit tai tykkäykset somessa voi koskaan korvata oikeaa ystävän kanssa vietettyä aikaa. Toki kaikesta ei voi syyttää vain koronaa – ystävyyssuhteet luonnollisestikin myös muuttuvat jatkuvasti ajan mittaan, kun ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Viime vuosien aikana moni tuttavapiiristäni on valmistunut, mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Monella ei luonnollisestikaan ole samalla tavalla aikaa ystävyydelle, kuin joskus silloin vuosia sitten. Moni on myös muuttanut paljon kauemmas, ja ihan siitäkään syystä ei olisi koronasta huolimatta mahdollisuuksia nähdä enää samalla tapaa kuin ennen.

Luulen kuitenkin, että ne suurimmat omat yksinäisyyden tunteeni kumpuavat juuri nyt tästä niin kovin sisäänpäinkääntyneestä elämänmenosta. Vaikka olenkin vähän epävarma ja itsetunnossani on yhä parantamisen varaa, olen sosiaalinen ihminen ja todellakin tarvitsen muitten ihmisten seuraa. Kun ennen sai sosiaalisia kontakteja viitenä päivänä viikossa töissä ja usein muutamana päivänä viikossa vielä näki jotakuta kaveria, ei tällaisille yksinäisyyden tunteille ollut edes aikaa, eikä ehtinyt miettimään ”onko minulla nyt tarpeeksi ystäviä ja olenko kenellekään tärkeä”. Nyt on aivan liikaa aikaa olla kotona ja miettiä yhtä sun toista. Toisaalta, asioiden miettiminen ja läpikäyminen voi toki olla monessa mielessä myös erittäin hyvä asia. Itsekin olenkin muun muassa työstänyt juurikin noita aiemmin mainitsemiani ikäviä kokemuksia.

Vaikka tästä tulikin nyt vähän synkeä ystävänpäivän teksti, se suotakoon tässä maailmantilanteessa. Tämä aika aiheuttaa sen, ettei edes ystävänpäivä ole vaaleanpunaista hattaraa. Silti, hyvää ystävänpäivää jokaiselle. Olkoon se jokaisen omannäköinen, ja se on riittävän hyvä, oli se millainen tahansa. 🙂

-Netta

(Kuvat: Pexels.com)

Ps. Ystävänpäivä on saanut minut kirjoittamaan blogiin oikeastaan lähes joka vuosi ajatuksiani. Tässä aiempien vuosien (iloisemmat) tekstit:

2020: Ystävyys mielessäin

2019: Muutama ajatus ystävänpäivänä

2018: Ystävänpäivän kiitokset ystävilleni

2016: Mistä tunnet sä ystävän?