Pimeistä pimein vuodenaika on alkanut eikä pakkasesta ja lumesta kirkastavana elementtinä ole sääennusteiden mukaan tietoakaan. Olen pohjois-Suomesta kotoisin, joten luulin, etten täällä etelässä asuessani rasittuisi pimeästä tai kaamosajasta. Kuitenkin olen huomannut kaamosrasituksen kehittyneen kaamosmasennukseksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

Viime vuosina olen lukenut kirjallisuutta kaamosmasennuksen tiimoilta ja pyrkinyt ennaltaehkäisemään oireilua. Omat oireeni ovat noudattaneet yleisesti esiintyviä oireita ja ne ovat vuosien vieriessä menneet vain pahempaan suuntaan: alakuloisuutta, musertavaa väsymystä  ja mielihyvän tunteen puuttumista sekä lisääntynyt (makean) ruokahalu.

Onneksi kaamosmasennuksen ja sen lievemmän muodon, kaamosrasituksen, itsehoito on kohtuullisen helppoa. Säännöllisen elämäntapojen, liikunnan ja riittävän unen lisäksi suositellaan nykyisin myös epäsuoraa kirkasvalohoitoa aamuisin 15-45 minuuttia. 

”Helppo juttu!”mietin mielessäni ajellessa lähikauppaan kirkasvalolamppua ostamaan. Hämmästys olikin suuri, kun kaupan hyllyllä oli toistakymmentä eri mallista ja eri merkkistä kirkasvalolamppua. Siinä pakettien kyljestä luin ominaisuuksista ja lukseistä yrittäen tehdä vertailua. Lopulta nappasin kainaloon mielestäni parhaimman kirkasvalolampun ja suuntasin kotiin. 

Kotona avasin paketin innostuksen vallassa ja etsin asennus- ja käyttöohjeita. Ohjeet löytyivät kyllä, mutta ne olivat niin pienellä etten millään lukulaseilla enkä millään valaistuksella nähnyt lukea tekstiä! Huokaus… Tuloksettoman kirkasvalolampun maahantuojan kotisivuilla surffailun jälkeen luovutin ja lähetin sähköpostia maahantuojan infoon ja pyysin ohjeet. Samalla tunnustin, että kyllä se ikänäkö on minutkin saavuttanut. 

No, sieltäpä ne ohjeistukset tulivat ja nyt näin jo ohjetekstinkin.  Ja jos joku on hankkimassa kirkasvalolamppua, suosittelen ohjeiden lukemista! Parin viikon käytön jälkeen luen aamun lehden kirkasvalon loisteessa ja aamun venyttelyhetkikin tuntuu sujuvan reippaammin. Oliko se kirkasvalon ansiota, että rohkaistuin maalaamaan keittiön ikkunan pielet ja patterit aurinkoisen keltaiseksi? 

Eihän se kirkasvalo ole autuaaksi tekevä apu kaamosmasennukseen tai -rasitukseen, mutta on oivana tukena säännöllisen heräämisen, ruokailun ja liikkumisen ohella. Edelleen minun tekee mieli leipoa tavallista enemmän ja vielä enemmän tekee mieli myös syödä leipomuksia. Joskus annan tälle mieliteolleni myös periksi – koska marrasrasitus ❤

Kati HäMy 

Eilen pakkasin muuttokuorman mökiltä ja sanoin jäähyväiset kesälle. Autoon tuli laatikoiden lisäksi mukaan paljon muistoja: iltoja laiturilla, aamukahveja terassilla, ystävien ja lasten naurua. Kesän sato ei tänä vuonna ollut minulle marjoja ja yrttejä, vaan se tunne, kun sain viimeisteltyä ensimmäisen runokirjani mökin pöydän ääressä. Siinä se oli – oma pieni sadonkorjuuni!

Luonto elää omaa kiertoaan, ja me sen mukana. Kesän jälkeen tulee syksy, ja sadonkorjuun aika muistuttaa, että kaikki kasvu ei jatku loputtomiin. On aika kerätä talteen se, mitä on saanut, ja päästää irti siitä, mikä on tullut valmiiksi. Se pätee paitsi maahan, myös meihin itseemme. Luopuminen on osa elämää, välillä haikeaa, mutta lopulta välttämätöntä, jotta uutta voi syntyä tilalle.

Tähän vuodenaikaan osuvat myös Halloween ja pyhäinpäivä, kaksi juhlaa, jotka molemmat käsittelevät muutosta ja elämän kiertokulkua omalla tavallaan. Halloweenin juuret ovat kelttiläisessä sadonkorjuujuhlassa, jolloin uskottiin, että elävien ja kuolleiden maailma kohtasivat. Se oli siirtymähetki, jossa vanha vuosi päättyi ja uusi alkoi. Pyhäinpäivänä taas hiljennymme muistelemaan heitä, jotka ovat jo jatkaneet matkaa. Sytytämme kynttilöitä ja tunnemme kiitollisuutta siitä, että he ovat olleet osa meidän tarinaamme.

Nämä juhlat muistuttavat samasta asiasta kuin luonto: kaikki muuttuu, mutta mikään ei katoa kokonaan. Halloweenin aikaan puhutaan hengistä ja rajoista, jotka hämärtyvät, ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tämä vuodenaika kutsuu katsomaan taaksepäin lempeästi. Että saa hetken pysähtyä, muistella ja sitten päästää irti.

Jokaisesta vuodenajasta jää jälki, kuten jokaisesta ihmisestä ja elämänvaiheesta. Kun osaamme luopua, annamme tilaa uudelle kasvulle. Elämässä on aikoja, jolloin pitää pysähtyä, kerätä sato ja sanoa hyvästit. Mutta se ei ole loppu, se on osa luonnollista rytmiä, jota me kaikki elämme. Muistot ja kokemukset jäävät meihin, ja jos sallimme, ne muovaavat meitä lempeästi eteenpäin.

Tänään, pyhäinpäivänä, sytytämme kynttilän ja ajattelemme heitä, jotka ovat jo jatkaneet matkaa. Emme surullisina, vaan kiitollisina siitä, että he ovat olleet osa meidän elämäämme. Elämä kulkee eteenpäin, vaikka välillä pysähdymme. Luopuminen ei ole loppu, vaan käännös polulla, hetki, jossa vanha väistyy uuden tieltä.

Ehkä juuri siksi tämä vuodenaika on niin erityinen, se muistuttaa, että elämä jatkuu. Pimeys ei ole loppu, vaan lepohetki ennen uutta alkua. Kun kynttilät syttyvät ja illat pimenevät, tiedämme, että valoa on yhä, sekä ympärillämme että meissä itsessämme.

Terveisin: Anna