Tänään on naistenpäivä. Päivä, jolloin puhumme tasa-arvosta, naisten oikeuksista ja niistä ihmisistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa rohkeudellaan. Päivä, jolloin muistamme, että monet asiat, jotka tänään tuntuvat itsestään selviltä, eivät ole aina olleet sitä. Oikeus kouluttautua, tehdä työtä, päättää omasta elämästä ja osallistua yhteiskuntaan eivät syntyneet sattumalta. Ne ovat seurausta lukemattomista pienistä ja suurista teoista, keskusteluista, päätöksistä ja myös vastarinnasta. Naistenpäivä on siksi tärkeä. Se muistuttaa historiasta ja siitä työstä, jota on tehty ja jota tehdään edelleen.

Silti tämän päivän äärellä huomaan ajattelevani myös jotain muuta. Toivon, että jonain päivänä naistenpäivää ei enää tarvittaisi. Ei siksi, että naisten merkitys, työ tai historia menettäisivät arvonsa. Vaan siksi, että eläisimme maailmassa, jossa ihmisen arvo ei olisi koskaan sidoksissa sukupuoleen. Maailmassa, jossa kenenkään mahdollisuudet, turvallisuus tai ääni eivät riippuisi siitä, onko hän nainen, mies tai jotain muuta.

Tasa-arvo ei ole vain suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Se näkyy myös pienissä asioissa: siinä, miten työ ja vastuu jakautuvat, ketä kuunnellaan, kenen osaamista arvostetaan ja millaisia odotuksia ihmisille asetetaan. Vaikka olemme kulkeneet pitkän matkan, tiedämme, ettei tasa-arvo ole valmis. Eroja on edelleen, niin palkoissa, turvallisuudessa, vallassa kuin arjen mahdollisuuksissakin. Siksi naistenpäivä toimii muistutuksena, ei vain juhlapäivänä, vaan pysähdyksenä miettiä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa.

Ehkä kaikkein kaunein ajatus on kuitenkin tämä: että jonain päivänä kalenterissa ei olisi enää tarvetta naistenpäivälle, eikä myöskään miestenpäivälle. Ei siksi, että ne olisi unohdettu, vaan siksi, että niiden viesti olisi toteutunut. Että eläisimme maailmassa, jossa tasa-arvo olisi niin luonnollinen osa arkea, ettei sitä tarvitsisi enää korostaa erikseen. Maailmassa, jossa jokainen ihminen voisi kasvaa, tehdä työtä, rakastaa, vaikuttaa ja tulla kuulluksi ilman, että sukupuoli määrittää hänen mahdollisuuksiaan.

Siihen asti naistenpäivä muistuttaa meitä kahdesta asiasta: siitä, kuinka pitkälle olemme päässeet ja siitä, kuinka tärkeää on jatkaa matkaa.

Hyvää naistenpäivää!

Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Sitä, miten jokin niin tärkeä ja hyvä kuin ekologisempi arki voi alkaa tuntua raskaalta. Ehkä tunnistat tämän: luet uutisia ilmastosta, luonnon monimuotoisuudesta, kulutuksesta ja samaan aikaan katsot omaa arkeasi. Muovipakkaus käsissä kaupan kassalla, auto pihassa ja banaanit ostoskorissa ja jossain sisällä kuiskaa ääni: en tee tarpeeksi.

Minulle ekoarki alkoi innostuksesta. Halusin vähentää jätettä, syödä kasvispainotteisemmin, ostaa vähemmän turhaa. Se tuntui merkitykselliseltä. Mutta jossain kohtaa huomasin, että merkityksellisyys oli vaihtumassa mittariksi. Aloin tarkkailla itseäni. Olinko tarpeeksi hyvä? Olinko riittävän ekologinen?

Me elämme kulttuurissa, jossa melkein kaikki voi muuttua projektiksi. Liikunta, palautuminen, vanhemmuus ja kyllä, myös ekologisuus. On helppo ajautua ajattelemaan, että pitää tehdä täydellisesti: ei lentämistä, ei muovia, ei virheitä. Mutta täydellisyyden tavoittelu kuormittaa hermostoa. Ja kuormittunut ihminen ei jaksa pitkään, ei ekologisesti eikä muutenkaan. Jos ekoarki perustuu syyllisyyteen ja pelkoon, se alkaa kuluttaa sitä samaa voimavaraa, jota tarvitsisimme muutokseen.

Pienet teot, iso merkitys

Voimauttava ekoarki ei ala siitä, että muuttaa kaiken. Se alkaa yhdestä asiasta, joka tuntuu mahdolliselta. Ehkä se on kasvisruokapäivä viikossa, second hand -löytö uuden sijaan tai päätös käyttää samaa takkia vielä yhden talven. Kun huomaa pystyvänsä johonkin, syntyy kokemus toimijuudesta. En ole vain uutisvirran passiivinen vastaanottaja, minä voin vaikuttaa. Se tunne on yllättävän vahva.

Olen myös opetellut sanomaan itselleni: kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla. Kaikki ei ole minun vastuullani. Jos olen valvonut huonosti, valitsen ehkä valmisruoan ilman syyllisyyttä. Jos arki on kuormittavaa, en lisää siihen uusia vaatimuksia “täydellisestä” lajittelusta tai nollahukkakeittiöstä. Kestävyys ei voi rakentua uupumuksen päälle. Ekologisuus, joka tukee hyvinvointia, on pitkäjänteistä. Se on enemmän suunta kuin lista sääntöjä.

Yksi asia on ollut minulle erityisen tärkeä: en tee tätä yksin. Kun puhun ystävien kanssa, huomaan että moni kamppailee samojen ajatusten kanssa. Syyllisyyden, riittämättömyyden, toivon ja halun välillä. Yhdessä jaettu ekoarki on kevyempää. Yhteys tuo toivoa ja ehkä juuri se on voimauttavan ekoarjen ydin. Se ei perustu pelkoon maailman loppumisesta, vaan rakkauteen maailmaa kohtaan. Haluun pitää huolta, myös itsestä.

Et ole huono ihminen, vaikka et elä täydellisesti ekologisesti. Et ole epäonnistunut, vaikka joskus valitset helpomman vaihtoehdon. Voimauttava ekoarki syntyy siitä, että kysyt: Mikä on minulle tänään mahdollista? Kun teet edes pienen teon arvojesi suuntaan, olet jo liikkeessä. Ja liike on paljon kestävämpää kuin täydellisyyden tavoittelu. Ehkä ekoarki ei olekaan projekti, jonka pitää onnistua. Ehkä se on tapa elää vähän tietoisemmin. Yhdessä.

Terveisin: Anna