Äidiksi, osa 7: Keskenmeno

Halusin kirjoittaa tarinaan jotain tästäkin. Vaikka olihan tämä kirjoittaminen aika vaikeaa ja vastenmielistä suoraan sanottuna. En osannut valita edes mitään kuvia tähän. Kaikki tuntui teennäiseltä. Tarinasta olisi kuitenkin puuttunut pala ilman tätä ja oli lopulta hyvä, että tämäkin tuli käsiteltyä. Pitihän tämäkin kokemus jotenkin summata, arkistoida ja järkeistää osaksi elämäntarinaa. Ehkäpä nyt voin pikkuhiljaa laittaa tuon mapin kiinni ja siirtää hyllylle pölyttymään. Keskenmenon kokeneet varmaan samaistuvat siihen kokemukseen liittyvään kokonaisvaltaiseen vastenmielisyyden tunteeseen, kivun, surun, ahdistuksen ja no…eritteiden yhdistelmään, jota ei mielellään muistele. Siksi varoitan, että jos haavasi on vielä auki ja kokemus käsittelemättä, jättäisin ehkä lukematta. Tämä on kokemuksesta jo toipuneen kirjoittama teksti, ja jotkin sen osat saattavat kuulostaa loukkavilta tai liian suorasukaisilta. 

Todennäköisyydet

Noin 10–15 % raskauksista päätyy keskenmenoon, yleensä ennen 12. raskausviikon täyttymistä.

En osannut oikeastaan pelätä mitään. Kaikki oli vielä niin epätodellista etten varmaan ollut päässyt tunteideni käsittelyssä siihen asti. Tuskin hänkään. Aika iso osa läheisistä oli juuri saanut tietää raskaudesta. Ei oltu haluttu salailla, eikä oikeastaan jaksettu yrittää kun tiedettiin ettei se kauaa onnistuisi. Oli menossa viikko 7, ensimmäinen neuvolakäynti varattu ja vitamiinilisät aloitettu, päihteistä luovuttu ja ruokavalio rukattu suunnilleen suositusten mukaiseksi. Aloin pikkuhiljaa olla henkisestikin raskaana.

Luonnottoman tyyni

Tavallisin oire on verenvuoto ja siihen liittyvät kramppimaiset alavatsakivut. Niukka verenvuoto alkuraskaudesta on melko tavallinen oire eikä läheskään aina johda raskauden keskeytymiseen.

Tiesin heti. Kun aamulla heräsin verilammikosta, tiesin heti. Muistan sen tilanteen hyvin, olin luonnottoman tyyni ja rauhallinen. Tilanteessa ei ollut ulospäin mitään dramaattista. En varmaan edes googlannut mitään, ajattelin vain että tämä nyt on todennäköisesti keskenmeno, keitin kahvit ja aloin etsiä jotain siteitä tai jotain. Vaikka kyllä oikeasti olin jonkin asteisessa shokissa. Mulla oli menoa siksi aamuksi, ja olin vieläpä luvannut ottaa kaverin matkalta kyytiin. Nyt piti äkkiä päättää mitä tehdä. En tiennyt mitä päivä tuo, kuinka paljon vuotoa, kuinka kovaa kipua. Siteitä ei ollut, eli niitä piti joka tapauksessa lähteä hakemaan, mies ei ollut kotona, eikä hän ihan heti olisi päässyt mihinkään lähtemäänkään. Päätin siis olla perumatta suunnitelmia ja käydä samalla ostamassa tykötarpeita. Toisaalta pilasin siinä aika ikävällä tavalla parin kaverin päivän, mutta ajattelin myös, etten välttämättä halua olla yksin. Kävin hakemassa kaverin kyytiin ja kerroin hänelle heti tilanteen. Mitäköhän mahtoi ajatella kun yhtäkkiä tavallisen kuulumisten vaihtamisen lomassa täräytän ilmoille, että mulla on tässä keskenmeno käynnissä. Niin että ei kai haittaa jos käydään ihan nopeesti tossa kaupassa.

Siinä meni pari tuntia, tilanne varmistui, soitin miehelle ja kerroin. Kumpikaan ei osannut sanoa vielä mitään, ei varmaan edes tuntea mitään. Jotenkin oudosti koin pettäneeni hänet. Tai en minä, vaan että kehoni oli pettänyt hänet.

Kipu

Kivut alkoivat pikkuhiljaa ja pahenivat iltaa kohden. Niinkuin kuukautiskipuja, mutta kovempia. Puristusta alaselässä, vihlovaa kipua ja kramppeja alavatsassa. Kivun myötä tulivat myös tunteet. Tunteet jotka oli ensin taiteltu siististi piiloon. Raskausuutinen on juuri kääntänyt koko elämäsi ylösalaisin. Nyt keskenmeno teki sen uudestaan, ja ihan toiseen suuntaan. Siihen shokkiin ei ole lääkettä, vain aika voi parantaa. Minulla oli kipuni, miehen rooli on eri tavalla raskas. Hän joutuu katsomaan tätä kaikkea sivusta täysin avuttomana. Eikä kukaan kerro miten hänen tulisi suhtautua. Minulle oli selvää, että nyt saan surra, itkeä ja sulkeutua. Miten miehen kuuluu reagoida? Miehille on ylipäätään hirveän vähän malleja tällaisista tilanteista. Niitä ei näe populaarikulttuurin tuotteissa saatika tosielämässä. Mies ei ainakaan itke, mutta miten surua sitten saa ilmaista. Ja saako sitä ilmaista, kun toinen on kivuissaan. Pitää olla vahva.

En ole yksin

Yksittäisen keskenmenon syy ei yleensä ole tiedossa. Tutkimuksien perusteella tiedetään, että yli puolet keskenmenoista johtuu sikiön kromosomipoikkeavuudesta.

Siinä sohvalla kärvistellessä oli aikaa googlata. Tiesin nyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat syyt ja todennäköisyydet keskenmenolle. Jotenkin se todennäköisyys oli mulle tässä kohtaa kaikkein tärkein juttu. Halusin tietää kuinka paljon kohtalontovreita on, kuinka yleistä tämä on. Mua on aina auttanut omien vastoinkäymisten suhteuttaminen muihin ja sen toteaminen, ettei mun kokemus ole mitenkään ainutkertainen. En ole yksin. Vaikka järjellä uskoinkin heti, että sikiö ei vain yksinkertaisesti ollut elinkelpoinen, en vointu olla mietimättä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ei kai kukaan välty miettimästä, onko kuitenkin aiheuttanut keskenmenon jotenkin itse. Vastaus taitaa olla, ettei kukaan tiedä. Olen nyt kuitenkin sitä mieltä, ettei sen miettimisestä ole mitään hyötyä. Kannattaisi siis vain uskoa, ettei siihen olisi voinut mitenkään vaikuttaa ja lopettaa googlaaminen siihen.Vaikka eihän se niin mene.

Seuranta riittää

Keskenmenoa ei voida ehkäistä millään toimenpiteillä tai lääkehoidoilla. Jos kyseessä on ns. uhkaava keskenmeno eli naisella on vuotoa kohdusta mutta kaikututkimuksessa todetaan normaali raskaus, seuranta riittää. Yleensä kirjoitetaan sairauslomaa tarpeen mukaan ja kehotetaan välttämään voimakasta rasitusta.

Oli lauantai. En siis pääsisi kovin helposti lääkäriin vielä pariin päivään. Googlattuani tiesin, ettei tilani terveydenhuollon näkökulmasta ole oikeastaan edes mitenkään hoidettava. Päivystykseen ei auta mennä, mihinkään on turha soittaa. Ellei siis ole jotain erityistä, kuten poikkeuksellisen kovia kipuja. Silloin tuo tuntui pahalta. Terveydenhuollon näkövinkkelistä tällä ei ole merkitystä. Siitä huolimatta, että minä olen sairaan kipeä ja että meistä tuntuu helvetin pahalta.Jälkeenpäin ajateltuna se on vain loogista. Kun mitään ei voida tehdä, on turha kuormittaa jo valmiiksi vajailla resursseilla toimivaa tereveydenhuoltoa keskenmenoilla. Ne kun ovat lopulta melko yleisiä ja hoituvat useimmiten itsestään, niin karulta kuin se kuulostaakin. Olisi hiton hyvä kun näissä tilanteissa olis tarjota hetken keskusteluapua sairaanhoitajan kanssa. Hoitaja voisi selittää tilanteen ja rauhoitella. Netti ei korvaa tässä ihmistä kovin hyvin.

Omassa rauhassa

Virtsan raskaustestillä varmistetaan raskaus. Gynekologisessa tutkimuksessa selvitetään, tuleeko kohdusta vuotoa, onko kohdunkaula lyhentynyt tai avautunut ja mikä on kohdun koko. Kaikututkimuksella voidaan selvittää raskauden tila: onko raskaus kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja näkyykö sikiö sekä syke.

Sunnuntaina oli hiljaista. Oltiin omissa oloissamme ja omissa maailmoissamme. Kumpikin tavallaan toipilaana, henkisellä sairaslomalla. Vuoto jatkui, kivut olivat jo hellittämään päin. Halusimme olla rauhassa. Oli tosin hoidettava yksi asia, ihmisille kertominen.  Ainakin oli ilmoitettava töihin, että olisin huomenna poissa.  Lopulta kerrottiin yhtäaikaa viestillä kaikille niille jotka tiesi raskaudesta, tai joiden oli hyvä tietää keskenmenosta.  Jonkun mielestä outo tapa hoitaa asia, meidän mielestä kivuttomin mahdollinen. Viestin loppuun kirjoitin: Emme tarvitse nyt mitään muuta, kuin omaa rauhaa. En halunnut sääliä, en osanottoja, eikä kumpikaan haluttu minkäänlaista huomiota osaksemme. Piti saada käsitellä tunteet ja ajatukset ensin yksin, ja sitten kahdestaan.

Terveydenhuoltoa

Maanantaina soitin terveyskeskukseen heti puhelinajan alettua ja sain ajan tunnin päähän. Olen ymmärtänyt, että jossain kunnissa keskenmenon jälkeen ei tarjota välttämättä minkäänlaista hoitoa tai tarkastusta. Useimmissa pääsee kuitenkin vähintään hoitajan vastaanotolle, mikä mielestäni vähintään pitäisi kaikille taata. Hoitaja ei ollut selvästikään lukenut mun tietoja, kun astuin ovesta sisään. Kysyi milläs asialla ollaan. Asiakaspalveluhymy pyyhkiytyi pois ja äänensävy muuttui välittömästi, kun kerroin keskenmenosta. Äänessä kuului sääli. Hoitaja yritti käsitellä minua silkkihansikkain. Se ärsytti. En halunnut sääliä. Olisi lukenut paperit ja vetänyt pari kertaa syvään henkeä ennen kuin otti minut sisään.

Useimmiten varsinaista jälkitarkastusta ei tarvita. Seurannaksi riittää kotona virtsasta tehtävä raskaustesti 3–4 viikon kuluttua hoidosta.

Olen kiitollinen Liedon terveyskeskukselle siitä, että tilanne hoidettiin kunnolla alusta loppuun sen yhden käynnin aikana. Pääsin lääkärintarkastukseen ja ultrattavaksi, sain ohjeet käydä kahdessa verikokeessa hormonitasojen varmistamiseksi, ja vielä lähetteen aikoineen Tyksiin jälkitarkastukseen loppuviikoksi. Edessä oleva viikko menisi siis lääkärissä ja labroissa ramppaamiseen. Nuori lääkäri kirjoitti siltä istumalta viikon sairaslomaa. Ilmeisesti useimmiten sitä saa vain päivän tai kaksi. En tiedä miten olisin muutamassa päivässä toipunut henkisesti siihen kuntoon, että olisi voinut tehdä vaativaa asiakastyötä sosiaalitoimessa. En pystynyt kohtaamaan ketään, en edes läheisiäni. Hyvä kun pystyttiin kunnolla kohtaamaan edes toisemme. On aika karua, ettei miehet yleensä saa tuossa tilanteessa mitään myötätuntoa saatika päivääkään sairaslomaa. Menetys on miehelle kuitenkin ihan yhtä suuri.

Hopeareunus

Keskenmeno voi hoitua ilman toimenpiteitä, eli kohtu tyhjenee raskauskudoksesta itsestään. Vuoto voi kuitenkin kestää useita päiviä, jopa viikkoja. Jos kohtu ei tyhjene ja kaikututkimuksessa kohdussa nähdään kuollut sikiö tai tyhjä sikiöpussi tai istukkakudoksen jäänteitä, voidaan hoidoksi valita kohtuontelon kaavinta tai lääkkeellinen hoito.

Onni onnettomuudessa. Se löytyi oikeastaan aika nopeasti ja siihen takerruin. Onneksi keskenmeno tapahtui niin varhaisilla viikoilla. En ollut ehtinyt tietoisesti olla raskaana kuin pari viikkoa. Kohtu tyhjeni itsestään, eikä mitään toimenpiteitä tarvittu. Ei oltu ehditty hommaamaan mitään tai järjestämään elämäämme uusiksi sen suuremmin.

Asian käsittely

Tärkeintä on kuitenkin keskustella keskenmenon syistä sekä keskenmenoon liittyvistä tunteista. Samalla annetaan informaatiota seuraavan raskauden ennusteesta. Se on yleensä hyvä. Uutta raskautta voi yrittää heti. Jos alkuraskauden keskenmenoja on tapahtunut peräkkäin kolme, kannattaa harkita jatkotutkimuksia.

Tietenkin, keskenmenoon liittyy myös pelko siitä, että itsessä on jotain vikaa. Ettei keho toimi niin kuin pitäisi. Tätä mietin paljon. Tulin lopulta siihen tulokseen, että koska näitä juttuja ei edes aleta oikeastaan tutkia kuin vasta kolmannen keskenmenon jälkeen, ei kannata spekuloida. On kuitenkin valtavasti todennäköisempää, tulla raskaaksi ja saada terve lapsi vaikka jo heti seuraavasta kierrosta, kuin kokea uusi keskenmeno, saatika useampia.

Keskenmeno tuntuu siinä hetkessä ja vielä kauan sen jälkeenkin täysin tarpeettomalta tapahtumalta, turhalta tuskalta ja kärismykseltä. Ne muutama viikot raskaana tuntuvat hukkaan heitetyiltä. Kun aika kuluu, alkaa huomata, että ehkä tästäkin kokemuksesta kuitenkin tarttui jotain mukaan. Minä olen oppinut keskenmenosta jotain.

Opin jotain

Opin ettei menettämisen pelko välttämättä ole hyvä syy salata asioita, edes raskautta läheisiltään. Mehän ei varsinaisesti päätetty kertoa raskaudesta kaikille, se vain ei pysynyt salassa. Niinpä oltiin pakkotilanteessa myös keskenmenon kanssa. Tuntuihan se ensin ahdistavalta, että keskenmenon joutuisi kohtaamaan aina uudestaan raskaudesta tienneitä läheisiä tavatessaan. Selittämään tai vastaamaan kysymyksiin. Kuitenkin, kun hoidettiin tiedotus niinkin kylmän rationaalisesti kuin joukkoviestillä, ei sitä ongelmaa ollut. Puhuin keskenmenosta lähikuukausina ja viikkoina muutenkin avoimesti, enkä kadu tippaakaan. Kun itse on avoin, saa vertaistukea, joka on korvaamaton apu. Samalla joku muu voi hyötä, kun rohkaistuu ehkä ensimmäistä kertaa käsittelemään asiaa toisen samassa tilanteessa olevan kanssa. Tulee myös selväksi, ettei todellakaan ole yksin. Keskenmeno on niitä juttuja, joita tapahtuu ihmisille kokoajan, mutta joista kukaan ei puhu. En kritisoi tässä kenenkään valintaa olla kertomatta raskaudesta tai keskenmenosta. Sanon vain, ettei se kertominen välttämättä ole mikään virhe. Itselle oli helpompaa näin, verrattuna siihen, että jos olisin halunnut puhua aiheesta, olisi ensin pitänyt selittää, miten ja miksi ylipäätään olen ollut raskaana.

Miksi keskenmenoista ei puhuta? Hyvin usein syy on luultavasti se, ettei koko prosessista, perheen perustamisesta oikeasti puhuta. Se näyttää aina vain vaivattomasti tapahtuvan. Moni ei kerro lapsihaaveista, yrittämisestä tai alussa olevasta raskaudesta. Miten sitten kertoisit keskenmenosta? Tulisit kaapista lapsihaaveinesi sillä tavalla? Ei kuulosta kivalta. Kynnys puhua on valtavan korkea. Näistä kaikista puhutaan usein vasta sitten, kun ensimmäin pulla on turvallisesti uunissa. Ennen sitä kaikki tuntuu varmaan jotenkin niin hauraalta. Luulen että moni myös pelkää ”epäonnistumista”, eli sitä ettei voikaan saada lapsia, tai että siinä kestää. Ei halua jakaa sitten sitä tuskien taivalta, vuosien yrittämistä ja toimenpiteitä kaikelle kansalle. Pelkää näyttävänsä heikolta, puutteelliselta, saavansa osakseen sääliä. Kyllähän sen ymmärtää.

En minä mitään elämänohjeita tässä halua antaa. Sanonpahan vaan, että jos raskauden, lapsihaaveiden tai yrittämisen salailu on hankalaa tai yksinkertaisesti haluaa kertoa, niin siitä vaan! Ei siinä ole mitään menetettävää oikeasti. Kerran se vain kirpaisee ja jos keskenmeno osuu kohdalle niin sitten kerrotaan siitäkin. Se on vaikeaa, mutta sillä hinnalla saa valtavan paljon tukea asian käsittelyyn, eikä tarvitse salailla. Minä pelkäsin sääliä, mutta kyllähän mun läheiset mut tuntee. Ei ne ainakaan näyttäneet mitään sääliä. Olivat vaan siinä ihan normaalisti, kuuntelivat ja jakoivat omia kokemuksiaan. Sitä varten ystävät on olemassa.

Keskenmeno oli mulle näköjään prosessi, jossa ensijärkytyksen ja luonnottaman tyyneyden jälkeen tulivat hyökyaallon lailla yli vyöryvät tunteet, itsesyytökset ja kaikenlainen muu epärationaalinen ajattelu. Ajan kuluessa selvästi kuitenkin päädyin mietiskelyn ja googlaamisen myötä nojaamaan faktoihin, käsittelemään tunteitani aktiivisesti ja etsimään rationaalista suhtautumistapaa asiaan eri näkökulmista. Sitä on toipuminen yksinkertaisimmillaan. Sitä ei voinut nopeuttaa eikä siihen ollut mitään kikkoja. Valitettavasti.

Lainaukset: https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00138

Lue myös:

Äidiksi, osa 6: Dynamon vessa

Äidiksi, osa 5: The talk

Syntyä tytöksi

INSTAGRAM/BLOGLOVIN/BLOGIT.FI

Perhe Mieli Raskaus ja synnytys Syvällistä

Syntyä tytöksi

Raskaus on tuonut minut nyt jotenkin ihan uudella tavalla naiseuden äärelle. Jätin tarkoituksella käyttämättä sanaa ydin, koska ei naiseus lissäntymiskykyyn tai -haluun saatika synnyttämiseen tiivisty. Se on naiseuden yksi ulottuvuus. Tosin sellainen, jonka liepeillä ihminen kohtaa naisena väkisinkin jotain, mitä mies ei lähtökohtaisesti koskaan kohtaa.

Olen tuntenut itseni raskauden aikana yhtenä hetkenä naisellisemmaksi kuin koskaan, nyttemmin ehkä vähemmän sulokkaaksi ja enemmän manaatiksi, mutta kuitenkin. Olen törmännyt naisena olemista koskeviin odotuksiin aivan uudella tavalla. Koskaan aikaisemmin olemisestani ja tekemisestäni ei ole ollut yhtä vahvaa yhteiskunnallista käsikirjoitusta kuin nyt. Koskaan siihen ei myöskään ole kohdistunut näin vahvaa kiinnostusta ja kontrollia. Olen kohdannut aikaisempaan elämään verrattuna vähän erilaisia naisen kehoon ja ulkonäköön kohdistuvia normeja, mutta myös oppinut katsomaan niiden ohi ja käsittelemään niitä juurikin sellaisina, odotuksina joiden täyttämisessä on neuvotteluvaraa ja tilaa omalle ajattelulle.

Biologia

Lopulta olen joutunut kasvokkain sen ihmisyyden osa-alueen kanssa, jonka perinteisesti katsotaan yksinkertaisimmillaan erottavan naisen miehestä, lisääntymiseen liittyvän biologian ihmeellisyyden kanssa. Näen nyt ihan itse sen, että joitain naisen biologiaan liittyviä keskimääräisiä, ja nimenomaan lisääntymiseen liittyviä ominaisuuksia on mahdoton paeta, ja ne kyllä lopulta näyttelevät roolinsa siinä, minkälaisia ovat äidit ja millaisia ovat naiset äiteinä. Ja minkälaiseksi perheet muodostuvat. Ja minkälaiseksi sitten perheellisten naisten elämät. Keskimäärin. Olen joutunut myöntämään, että naisena olemisessa on jokin ulottuvuus, jossa tasa-arvo voi toteutua vain tiettyyn pisteeseen saakka. Nimittäin raskauden, synnytyksen ja äitiyden ulottuvuus. Vaikka asiahan on niin, että ylipäätään tieteen parissa ei ole minkäänlaista yksimielisyyttä, jos edes käsitystä siitä, kuinka suuren osan sukupuolieroista selittää biologia ja minkä sosialisaatio. Me ei tiedetä muuta, kuin että kummallakin on roolinsa.

Tyttöveikkaus

Me ollaan saatu ultrassa työttöveikkaus, ja sillä oletuksella mennään varmaan synnärille saakka. Niinpä tänään voisi olla paikallaan miettiä, mitä se tyttöveikkaus tarkoittaa käytännössä. Koska sehän tarkoittaa aina jotain, meille muille ja hänelle itselleen.

Lottovoitto

Tämä aika on monin tavoin parempi tytöille ja naisille, kuin mikä tahansa toinen aika. Sanotaan että on lottovoitto syntyä Suomeen. Minä sanon että on lottovoitto syntä tyttönä, kaikista ajoista ja paikoista juuri 2020-luvun Suomeen. Aivan viime vuosina uskomattaoman vahva voima on myllännyt poliittistia ja yhteiskunnallisia rakenteita ympäri maailmaa, tai ainakin länsimaita. Myllyn pyörähtäessä käyntiin Suomi oli jo yksi maailman tasa-arvoisimpia maita, mitä tulee sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Meidänkään yhteiskuntamme ei silti ole välttynyt joutumasta myllyn jauhettavaksi. Minä koen, että Suomi on sen vuoksi tänään monin tavoin muuttunut, parempi paikka olla nainen ja tyttö kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Eikä vain parempi naisille, vaan kaikille. Aina kun sukupuolen perusteella tehdyt oletukset ja rajaukset tulevat näkyviksi, niiden voima heikkenee hiukan, mikä puolestaan vapauttaa pikkuhiljaa meitä kaikkia, sukupuoleen katsomatta.

Ja näkyviksi ne todellakin ovat tulleet. Vastentahtoisinkin sovinistijäärä joutuu katsomaan harjoittamaansa arkipäivän sovinismia seurauksineen silmästä silmään yhä useammin. Jos ei muuten, niin siksi, etteivät kanssaihmiset, varsinkaan naiset, enää purematta niele epäasiallista sukupuoleen perustuvaa kohtelua tai siedä edes ns. hyväntahtoista sellaista. Me ollaan opittu tunnistamaan sitä ja tarttumaan siihen ihan eri tavalla.

Meillä on malleja paitsi vahvoista naisista, myös vaihtoehtoisia malleja naisista, jotka haistattavat pitkät naiseuden  normeille, kuka millekkin. Roosa Meriläinen seksuaaliselle siveydelle, Kaarina Hazard lempeän ja pehmeän naiseuden odotuksille, Alma klassisen naiskauneuden normeille, Sanna Marin käsityksillemme vallasta maskuliinisena ominaisuutena ja etuoikeutena. Ne ensimmäiset näkyvät ja erilaiset naiseuden mallit ovat tärkeitä, koska ne vapauttavat ajattelua, murtavat naisten omia sisäisiä muureja, rikkovat yhteiskunnan lasikattoja ja avaavat ovia ihan käytännössäkin.

Käsi sydämmelle, olisitteko ikinä kymmenen vuotta sitten uskoneet, missä tilanteessa näiden asioiden suhteen ollaan nyt? Itse en olisi, mutta toisaalta, olenkin pessimisti.

Feminismi

Feminismi ei ole mennyt liian pitkälle. Eikä feminismi ole miesvihaa. Miesvihaa tai miehiin kohdistuvaa vihaisuutta tietenkin on mutta ei se liity oikeastaan feminismiin, vaan vastakkainasetteluun. Se liittyy turhautumiseen joka syntyy kun naiset tulevat entistä tietoisemmiksi piilossa olleista epätasa-arvoisista käytännöistä elämässään, mutta kohtaavat miesten taholta vähättelyä ja vastustusta. Patriarkaattinen järjestelmä on ikivanha rakenne, joka saa meidät, myös jotkut naiset ajattelemaan, että feminismissä on kyse liian pitkälle menneestä vihapuheesta. Niin ne rakenteet toimii. Niiden kuuluu olla sillä lailla huomaamattomia, että me luullaan ajattelevamme ihan itse. Tuntuu typerältä kirjoittaa tähän näin itsestään selvä lause, mutta feminismi ei pyri vapauttamaan sukupuoliroolien ja normien kahleista vain naisia, eikä se edes onnistuisi. Miesten ja kaikkien muidenkin pitää vapautua myös.

Sukupuoliroolit

Vapautumisella pitäisi aina tarkoittaa vapautta valita itse. Feminismi on ismi paikallaan, niin kauan kun sukupuoli tarpeettomasti rajoittaa yksilön mahdollisuuksia ja vapautta tai määrittää hänen asemaansa. Ajattelen kuitenkin, että on hyvä tiedostaa eräs sukupuolirooleja koskeva asia. Sukupuolta koskevat normit, kuten muutkin normit ovat käyttäytymistä ja valintoja ohjaavia ja samalla helpottavia, yhteisöelämää mahdollistavia ohjeita ja kirjoittamattomia sääntöjä. Meidän ajassa juuri nämä normit on kyseenalaistettu, mutta se ei tarkoita että ne olisivat olleet tyhjänpäiväisiä. Aina on niitä, joille elämästä tuli juuri asteen verran raskaampaa, kun sukuolinormit ei enää ohjaakkaan valintoja tai muihin ihmisiin suhtautumista entiseen tapaan. Siksi tämä muutos ei voi tapahtua yhdessä yössä, tai kahdessakaan. Voi olla että nyt tarvitaan uusia ohjeita. Normittomuus ei taida olla mahdollista kuitenkaan, normien ei vain tarvitse koskea sukupuolta. Toisaalta, ojasta allikkoon mennään vauhdilla silloin, jos normi kääntyy päälaelleen, ja perinteisenä pidetystä naisena tai miehenä olemisesta tai siihen liittyvistä ulkoisista piirteistä tulee paheksuttuja tapoja olla ja elää. Ja niille vastakkaisista olemuksista ja tavoista toivottuja. Emme tulleetkaan purkaneeksi sukupuolinormeja, vaan rakentaneeksi uudet, yhtälailla kahlitsevat roolit.

Sillä on väliä

Asiat ovat siis paremmin. Tytöillä on entistä paremmat mahdollisuudet ja meillä on hiukan vähemmän kalitsevat sukupuoliroolit. Silti kaikki kuitenkin kysyvät, kumpi on tulossa. Moni tahattomasti esittää myös olettamuksia syntymättömän lapsen ominaisuuksista ja tulevaisuudesta ihan ääneen. Vanhasta tottumuksesta. Sillä on siis selvästi väliä. Suoraan sanottuna, jos sukulaisten, ystävien ja tuttujen varmoina esittämät oletukset lapsen ulkonäöstä, luonteesta ja jopa synnytyksen kulusta ärsyttävät, sukupuoleen perustuvat sellaiset todella vituttavat. Tyttö on vääränlainen jo syntymänsä hetkellä, jos hän ei ole siro ja pieni, kuten oletetaan. Ja tästä se alkaa. Ei voi kuin yrittää kasvattaa tytöstä rohkea. Ei auta esittää, ettei epätasa-arvoisia rakenteita olisi olemassa. Tekee karhunpalveluksen, jos ei noteeraa koko asiaa. On parempi vain näyttää itse esimerkkiä ja valaa lapseen uskoa siitä, että oli hän sukupuoleltaan mitä tahansa, rakenteissa on rakonsa ja porsaanreikänsä. Niiden löytäminen voi olla vaikeaa ja viedä aikaa, mutta niitä on. Eli siis että et voi välttämättä kulkea suorinta tietä, mutta tie on silti olemassa.  Kertoa, että valitettavasti sukupuoli saattaa edelleen joskus olla rajoite, mutta sen ei saa koskaan antaa olla itselleen este.

Politiikkaa PRKL!

Jos ei maailma ole tasa-arvon kannalta valmis täällä Suomessakaan, vielä vähemmän se on sitä länsimaiden ulkopuolella. Naisten kohtaamat esteet ja ongelmat ympäri maailmaa ovat vakavia, hengenvaarallisia ja tiukasti rakenteellisia sekä maapallon tulevaisuuden kannalta elintärkeitä. Siksi naistenpäivän ei soisi muuttuvan kaupalliseksi söpöilypäiväksi ystävänpäivän tapaan. Se on poliittiinen päivä. PRKL! Ei kukkia vaan kunnioitusta kiitos! Säästä suklaarahasi ja lahjoita ne vaikka Planille! 

Ja tuosta lopuksi vähän voimaannuttavaa standuppia. Hyvää naistenpäivää!

Lue myös:

Äidiksi, osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska

Äidiksi, jakso 2: Totuus tulee humalaisen suusta

Äidiksi, osa 3: Maan pinta on kova

Raskausdiapetes – Odottajan tuomiopäivä

INSTAGRAM/BLOGLOVIN/BLOGIT.FI

Puheenaiheet Ajattelin tänään Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta