Seuraavana päivänä Katariina heräsi varhain huonosti nukutun yön jälkeen. Hän oli nähnyt painajaisia, joissa hän seisoi joko heikkakuopan reunalla kiväärimies takanaan tai joissa mustasilmäinen mies kuristi häntä hengiltä. Kun hän heräsi omaan huutoonsa, hän nukahti uudelleen levottomaan uneen, jossa sama mustasilmäinen mies vietteli hänet harrastamaan kanssaan niin rajuja seksileikkejä, ettei hän ollut ajattelut sellaisia alitajunnastaan edes löytyvän. Näihin uniin hän heräsi sietämättömän kiihottuneena, sillä Lev oli lähettänyt hänet illalla yksin huoneeseensa.

Väsyneenä hän lähti kohti kylpyhuonetta, kun ovelta kuului koputus. Katariina vetäisi päälleen kylpytakin, joka oli ilmestynyt kylpyhuoneeseen eilen hänen kiivettyään makuuhuoneeseen. Katja seisoi ovella vaatekasa käsissään. ”Menee ulos. Levin kanssa.”, hän sanoi epävarmalla suomen kielellään.

Vaatteet olivat hänen omat ulkoiluvaatteensa, mutta ne oli pesty ja kengät hangattu puhtaiksi.

”Kiitos”, hän sanoi. ”Milloin?”, hän kysyi.

”Puoli tuntia”, Katja sanoi ja suljettuaan oven Katariina tuhahti ärsyyntyneenä. Hänelle ei totta vieköön annettu täällä paljon neuvottelun varaa.

Hän suki tukkansa edes jonkinlaiseen järjestykseen nopean suihkun jälkeen ja letitti sen itsepäisesti toiselle olkapäälleen. Hän ajatteli, että olisi parasta olla mieliksi, sillä hänelle oli luvattu puhelu huomiseksi. Ehkä hän pääsisi piankin pois täältä jumalan selän takaa. Ei kai Levkään voisi häntä täällä loputtomiin pitää.

Kun hän asteli alas, Lev odotti häntä mustassa ulkoilutakissa ja -housuissa.

”Minne me mennään?”, Katariina kysyi. ”Pääsenkö mä vihdoin jonnekin, missä on muitakin kuin te kaksi?”

”Et vielä. Ainakaan tänään.”, kuului vastaus.

Samassa Katariina huomasi, että miehen kädessä oli laatikko.

”Mitä tossa on?”, Katariina kysyi uteliaana.

”Se selviää sinulle aivan pian”, Lev vastasi ja lähti kohti ulko-ovea.

Katariina seurasi perässä. He kiersivät rakennuksen etupihan ja kiersivät taakse metsäiselle polulle, jota jatkui viitisensataa metriä. Kuuset ja männyt antoivat tietä suurelle aukiolle, joka oli täynnä erilaisia nukkeja, purkkeja ja maalitauluja – sekä pyöreitä tikkataulua muistuttavia että ihmisen hahmoisia. Ei tarvinnut olla mikään Einstein ymmärtääkseen, että he olivat saapuneet jonkinlaiselle ampumaradalle.

Lev ojensi laatikon Katariinalle.

”Oletko ampunut koskaan ennen?”, hän kysyi.

”En”, Katariina sanoi.

”Hyvä on. Kokeile sitten ensin. Mutta varo, se on ladattu.”

Lev osoitti suhteellisen lähellä olevaa nukkea. Yritä tähdätä tuohon. Se on suurehko kohde, johon on helppo osua.”

Katariina otti aseen laatikosta. Hän ei tiennyt aseista yhtään mitään, mutta kun hän nosti sen käteensä, Lev totesi: ”Sitä sanotaan Levantin kyyksi. Putinin henkivartijat käyttävät näitä.” Mies ojensi hänelle kuulosuojaimet.

Minähän voisin ampua hänet, Katariinan mieleen juolahti ja hän tuijotti pistoolia hetken verran.

”Yritä vain”, Lev sanoi venytellen. ”Takanasi on kolme miestä ja minä olen siinä asemassa, että pystyn tarttumaan käteesi ennen kuin ehdit kissaa sanoa.”

Se oli totta. Lev seisoi hänen takasivullaan ja miehellä oli epäilemättä oma ase mukanaan.

Mies tarttui hänen asetta pitävään käteensä ja ohjasi häntä oikeaan asentoon takaapäin.

”Ammu”, hän sitten käski.

Katariina painoi liipasinta, mutta mitään ei tapahtunut.

”Varmistin pois päältä”, Lev sanoi. ”Etkö sinä katso edes amerikkalaisia poliisisarjoja?”

”Mikä se tässä edes on?”, Katariina kysyi.

Lev osoitti aseen kädensijan yläpuolella olevaa osaa. Katariina painoi sitä ja kohdisti aseen uudestaan kohteeseen.

”En mä kyllä ymmärrä, miksi mun pitää opetella mitään ampumaan, jos täällä on jo muutenkin armeija meitä suojelemassa.”

”Et voi tietää koskaan, milloin se hetki tulee, kun tarvitset asetta. Me emme ole Suomessa ja minun piireissäni ase on oltava mukana.”

Lev ohjasi Katariinan taas oikeaan asentoon ja Katariina tähtäsi. Kuului korviahuumaava pamahdus kuulosuojaimista huolimatta ja nukke nytkähti hieman.

”No niin, raapaisit käsivartta. Jollekin erikoisjoukkojen miehelle kuin hyttysenpisto.”

Kului puolisen tuntia, kunnes Katariina osui nukkeen kunnolla, tosin vain kylkeen, mutta hän oli varsin ylpeä itsestään, vaikka häntä vaivasikin koko ajan tunne siitä, että tilanne oli täysin epätodellinen. Missä yhteydessä hän tällaista asetta tarvitsisi?

”Riittää tältä päivältä”, Lev sanoi. ”Laita ase takaisin laatikkoon.”

Katariina teki työtä käskettyä ja sulki rasian. Mies otti sen Katariinalta ja he lähtivät kohti taloa. Kun he saapuivat talon pääovesta sisään, aulassa odotti sama vaalea mies, jota Lev oli kutsunut Samuksi.

”Minulla on töitä”, Lev sanoi Katariinalle lyhyesti ja miehet katosivat vasemmalla olevaan työhuoneeseen. Katariinan teki mieli näyttää leveälle selälle keskisormea, mutta hän marssi sen sijaan yläkertaan.

Katja toi hänelle aamiaista huoneeseen ja tullessaan korjaamaan sen pois, hän vei Katariinan kierrokselle taloon. Siellä oli valtavan kokoinen kirjastohuone ja Katariina huomasi ilokseen, että joukossa oli sekä suomen- että englanninkielisiä romaaneja ja tietokirjoja. Lisäksi talossa oli kuntosali ja ylellinen allasalue, joten hän saisi kyllä ainakin tämän päivän kulumaan.

Hän löysi pari dekkaria, joita ei ollut lukenut ja vei ne yläkertaan. Sitten hän juoksi juoksumatolla puolisen tuntia. Katja oli tuonut hänelle pyyhkeen ja siniset bikinit, jotka olivat varmaan myös jääneet ”edelliseltä naisvieraalta”. Katariina ei siinä tilanteessa jaksanut miettiä asiaa enempää, vaan sukelsi tyytyväisenä altaaseen ja ui aikansa, kunnes päätti vain kellua ja nauttia olostaan.

Leviä ei näkynyt koko päivänä ja Katariina ajatteli jo päässeensä pälkähästä illallisen suhteen. Mies kuitenkin ilmestyi hänen huoneeseensa seitsemän jälkeen ja muistutti illallisesta.

”Eikä mitään temppuja. Meillä on vieras. Laitat jotain oikeaa vaatetta päälle kaapista. Hän ei puhu suomea, englantiakin vain auttavasti ja vaikka puhuisikin, häntä ei kiinnosta sinun täällä olosi piirun vertaa. Eli sinä olet minun naiseni ja se siitä.”

Katariinan sisuksissa kuohahti. ”Mä en ole saatana mikään sun nainen!”

Lev kohotti kulmiaan. ”Minä olen saanut pari kertaa sellaisen käsityksen, että…no, jos et vielä ole, niin ainakin haluaisit olla.”

”Paskat. Sä oot käyttäny hyväkses tätä tilannetta.”

”Ai niinkö?”, mies kysyi pehmeästi. ”Tehdäänpä sitten näin: minä en ota sinua, ennen kuin itse pyydät.”

”Ha, sitä päivää odotellessa sitten!”, Katariina sylkäisi.

”Sitä päivää odotellessa”, Lev toisti ja sulki oven pieni hymy huulillaan.

Katariina seisoi siis jälleen vaatekomeron edessä ja nosteli asun toisensa jälkeen esille. Kuka oikeasti pukeutui tällä tavalla? Hän tiesi varsin hyvin, että venäläiset naiset pukeutuivat näyttävämmin, mutta näyttävä tuntui vähättelyltä vaatekaapin sisällystä tutkiessa.

Huokaisten hän kokeili muutamaa vaatekappaletta ja valitsi lopulta mustaa silkkiä olevan kietaisumekon, johon oli painettu suuria punaisia kukkia ja vihreitä lehtiä. Kangas oli hienoa ja äärimmäisen ohutta ja sen kaula-aukko ulottui melkein napaan asti, kiskoi sitä miten tiukalle hyvänsä. Mutta mekolla oli sentään pituutta melkein polveen asti, vaikkakin liikkuessa helma avautui niin, että huomattava kaistale Katariinan reidestä paljastui. Sama näytti tapahtuvan myös istuessa, mutta hän ei aikonut enää yrittää uutta asua. Ainakaan tämä ei ollut mistään kohtaa läpinäkyvä ja puvussa oli selkämys ja hihat.

Hän kampasi ja puristeli hiuksiinsa kiharaa korostavaa ainetta, jota oli tänään löytänyt kylpyhuoneesta ja lisäsi lakkaa. Hän huokaisi katsoessaan kaula-aukkoa, joka ei sallinut rintaliivejä, mutta käänsi sitten selkänsä peilille ja päätti olla ajattelematta koko asua. Heillähän oli vieraskin. Hän istuisi aikansa paikallaan, hymyilisi, söisi ja tulisi takaisin nukkumaan.

Ja huomenna hän saisi soittaa ja yrittäisi selvittää Leviltä, miten pitkään tämä suunnitteli jatkavansa hänen kaappaustaan. Kai Venäjälläkin sentään oli poliisi?

———————————

Lev istui takan ääressä suuressa punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa. Hänen toinen käsivartensa roikkui käsinojan ylitse pidellen konjakkilasia. Viereisessä tuolissa istui Sergei – hyväntahtoisen näköinen, ehkä viidenkymmenen puolivälissä oleva pieni tumma mies, jolla oli pyöreät iloiset kasvot ja vilkkaat tummat silmät.

Hän oli suudellut Katariinan kättä suurieleisesti useaan otteeseen ja kohotellut snapsilaseja useamman kerran hänen suuntaansa. Katariina piti miehestä, vaikkei tämä juuri puhunut englantia, mutta aika oli kulunut hitaasti, kun Lev ei juuri vaivautunut kääntämään mitään, mistä he puhuivat – paitsi tietysti maljapuheet.

Katariinaa pisti vihaksi, että hän, joka itse istui johtoryhmässä isossa tehtaassa, oli napattu kiiltokuvaksi pitopöytään. Koriste-esineeksi. Hitto hän alkaisi etsiä niitä puhelimia ja tietokoneita tosissaan huomenna. Pakkohan täällä jollain täytyi puhelin olla.

Pieni mies alkoi tehdä lähtöä ja Katariina nousi Levin perässä. Mies antoi Katariinalle useamman suureellisen poskisuukon ja vatkasi hänen kättään moneen kertaan. Lev seurasi tilannetta huvittuneen näköisenä ja hyvästeli miehen sitten monisanaisesti.

Halliin laskeutui jännittynyt hiljaisuus heti, kun mies oli mennyt. Vieraan lörpöttely oli pitänyt taustalla Levistä Katariinaan säteilevän melkein käsinkosketeltavan jännitteen. Nyt kun Sergei oli poissa, tunnelma tuntui taas kireältä ja sähköiseltä.Lev kääntyi katsomaan Katariinaa ja tarttui tämän käteen.

”Jekaterina. En ehtinyt sanoa aiemmin, että näytät upealta.”

Katariina halusi potkia venäjänkielisen nimensä vastineen aiheuttaman värinän sydämessään hengiltä. Miksei hän voinut toimia tämän miehen kanssa samalla tavalla kuin kaikkien muiden? Hän oli vanki – se oli yksi asia, mutta se, että hän toistuvasti unohtui haaveilemaan miehestä ja antoi tämän vapaaehtoisesti koskettaa itseään, ei ollut häntä itseään. Olikohan tämä jonkinlaista Tukholma-syndroomaa? Voiko se kehittyä kahdesa päivässä?

”Olipa mukava mies”, Katariina kehui ja ohitti Levin huomautuksen täysin. ”Vähän eri maata kuin eräät”, hän lisäsi itseinhonsa vahvistamana.

Katariinan yllätykseksi Lev päästi raikuvan naurun, otti Katariinaa kädestä ja vei tämän takaisin takan ääreen. Sitten hän istahti takaisin tuoliin ja veti naisen syliinsä. Katariinan aivot olivat mennä oikosulkuun, mutta hän taisteli päättäväisesti vastaan. Tosin vain mielessään. Vartaloaan hän ei saanut nousemaan Levin sylistä.

”Mikä nyt oli niin hauskaa?”, hän vaati tietää.

”Se, että Sergei on yksi FSB:n johtohahmoja. Hänen lempinimensä on ”lammas”. Tulee varmaan lempeästä vaikutelmasta, jonka hän antaa ja siitä, että hänen sukunimensä on Baranski. Baran on pässi. Ei kannata silti antaa vaikutelman pettää.”

Katariina oli hämmentynyt. Mitä FSB:n johto teki tällaisessa paikassa?

Hänen ajatuksensa kuitenkin sumentuivat, kun Lev alkoi hieroa hänen reittään, joka oli paljastunut miehen napattua hänet poikittain päällensä.

”Olen koko illan halunnut tehdä näin”, mies sanoi käheästi ja Katariina tunsi, kuinka hänen kätensä liukui hänen polveltaan reidelle ja siitä mekon ohuen kankaan alle. Hän tunsi kostean hulvahduksen jalkovälissään ja sai tehdä kaikkensa, ettei olisi kiemurrellut Levin sylissä ja yrittänyt saada tämän kättä vielä syvemmälle.

Lev nosti kätensä Katariinan reideltä ja siirtyi sivelemään tämän rintaa. ”Sinulla on kauniit rinnat”, hän sanoi ja suuteli toista rinnannipukkaa kankaan lävitse. Katariina painautui suuta vasten ja voihkaisi, kun mies työnsi avaran kaula-aukon sivuun ja imaisi rinnanpään suuhunsa. Levin toinen käsi vaelsi uudestaan Katariinan reidelle, siitä jalkoväliin ja hieraisemaan naisen kosteita stringejä.

Katariina ei muistanut enää, miksi oli päättänyt kieltäytyä niin päättäväisesti makaamasta Levin kanssa. Syitä oli täytynyt olla monia, mutta jotenkin hän ei nyt saanut päähänsä yhtäkään. Mies sai jotenkin kiskottua hänen yläosansa kokonaan paljaaksi ja kävi toisen rinnan kimppuun samalla, kun hän hieroi Katariinaa pienten alushousujen alta. Voimakas tunne lähestyvästä räjähdyksestä alkoi kasvaa Katariinan sisällä, kun Lev siveli hänen tuskallisen pakottavaa jalkoväliään ja painoi sitten peukalollaan hänen klitoristaan.

Katariina tunsi, kuinka lähellä hän oli orgasmia. Hän painoi itseään lujemmin Levin peukaloa vasten samalla, kun voihki häpeilemättä Levin sylissä, painaen päänsä miehen niskaa vasten. Yhtäkkiä mies veti sormensa pois ja irrotti suunsa hänen rinnaltaan. Katariinan teki mieli itkeä pettymyksestä. Hän avasi silmänsä ja katsoi Leviä silmiiin.

Lev katsoi häntä hieman sumein silmin. Hän nosti Katariinan nesteistä kostean sormensa huulilleen ja imaisi sitten sormen suuhunsa. Katariina tuijotti Leviä lumoutuneena. Sitten mies kysyi: ”Miten on? Jatkammeko tänään vai menetkö nukkumaan?”

Katariinan vaistot ja ruumis huusivat jatkamisen puolesta, mutta kysymys herätti hänet pökerryksestä, jossa hän oli ollut viimeisten minuuttien ajan. Hänellä ei ollut tässä paikassa muita vapauksia kuin valita, maatako Levin kanssa vai ei. Hän halusi miestä kuollakseen, mutta hän oli jo tarpeeksi avuttomassa asemassa.

Katariina puki mekkonsa yläosan ylleen ja sanoi käheällä äänellä, joka ei edes hänen omissa korvissaan kuulostanut vakuuttavalta: ”Hyvää yötä.”