Hei pitkästä aikaa!

Taas on aikaa hiukan vierähtänyt ja aurinko alkaa onneksi taas paistaa. Ikävät asiat ja surun pahin terä alkaa vetäytyä kauemmas. Olen ollut aina taitava tunkemaan surun ja pahoinvoinnin jonnekin niin syvälle pimeään, etten itsekään enää löydä niitä ja sitten ihmettelen,kun on paha olla. Asiaa ei aikanaan auttanut ollenkaan hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö – en muista olenko siitä täällä kertonut, mutta Instassani ainakin.

Vaikka nykyään sairaus on hoidossa ja tiedostan tapani toimia, en silti osaa surra itkien ja purkaen tunteita mielessäni tai jollekin toiselle. Osittain siitä syystä päädyin valitsemaan perukirjoituksen kanavakseni. Kun tätini kuoli, syntyi varmaan monelle ikäiselleni tuttu ongelma. Vanhemmat sukulaiset eivät osaa käyttää sähköisiä palveluita tai tiedä, miten kuoleman jälkeisiä asioita hoidetaan, jolloin jonkun täytyy auttaa. Koska minulla ei ole päivätyötä, heittäydyin asioiden selvittelyyn ja lopulta laadin myös perukirjan.

Se oli jotenkin lohdullista ja tuntui viimeiseltä tärkeältä palvelukselta tädilleni. Selvittää hänen laskunsa ja omaisuutensa, arvioida se, kirjata kaikki ylös viranomaisia varten. Samalla paneuduin ensimmäistä kertaa siihen, mikä odottaa sitten, kun aika äidistäni ja isästäni jättää. Otin puheeksi pohjoisessa olevat maatilkut ja talot ja niiden kohtalon.

Prosessissa itselleni valkeni, että ainakaan minua ei ikä tai vanheneminen sinänsä ole havahduttanut kaiken rajallisuuteen. Vaikka täytin viisikymmentä viime vuonna, en joutunut mihinkään kriisiin tai alkanut laskea jäljellä olevia päiviä. Aikuisuus ja ikääntyminen kerrostuvat minuuteen pikemminkin menetysten kautta.

Kun mummoni 2018 viimeisenä isovanhemmistani kuoli, se tuntui virstanpylväältä. Aina elämässä olleita mummoja ja pappoja ei enää ollut. En selvästi ollut enää lapsi. Tätini kuolema tuli täysin puun takaa, ja vaikka hän oli kyllä jo 79-vuotias, se oli iso isku. Kuolema tuli taas lähemmäs. Sitä tajusi jotenkin kirkkaasti, että omien vanhempien ikäpolvi on jo elämänsä illassa, että siihen suuntaan olen itsekin lipumassa.

Huoleton biletyttö kolmenkymmenen vuoden takaa tai onnellisesti pariutunut uraputkinainen parinkymmentä vuotta sitten ei moista tiedostanut. Tuhlasin rahani röyhkeästi ja riemulla, bailasin ja rietastelin, eikä mieleenkään tullut, että täältä pitää joskus lähteä. Nyt olen alkanut säästää ja kerroin sekä sisarilleni että eksälleni, miten minut pitää manan majoille saatella. Haluan porukan kotiin tai ravintolaan, syömään hyvää ruokaa ja juomaan viiniä tai olutta. Paljon musiikkia, kukkia ja myös naurua. 😀

Kuten olen kertonut, koko viime vuoden loppu oli tosi tahmaista kirjoittamisen suhteen, mutta nyt olen taas raapustanut jo viime kesänä kirjoittamaani tarinaa. Sitä en ihan heti vielä lupaa, sillä oikolukuun voi mennä aikaa, mutta päätin nyt, etten pihtaa enää muutamaan vanhaa tarinaa. Jos joskus muokkaan ne kirjoiksi, se tapahtukoon kun sen aika on, mutta nyt pistän taas Satakielen, Seuralaisen ja Sopimuksen blogiin ilmaiseksi luettavaksi.

Satakielen julkaisin jo (linkki ensimmäiseen lukuun alla). Muut tekstit tulevat blogiin myös viimeistään ensi viikolla. Satakielessähän Katariina joutuu erämaassa eksyksiin ja sitä kautta vaarallisen Levin kidnappaamaksi. Senhän tietää, miten siinä sitten käy.:D Seuralainen taas on tarina Ellenistä, joka aloittaa escort-uran ja Sopimus kevyt harlekiinimainen stoori sopimusavioliitosta. Teosluettelo-linkistä pääsee taas tarkastelemaan koko tuotantoa, ja sieltä löytyy myös tie lukemaan/ostamaan tarinoita, jos siltä tuntuu.

Nyt siirryn uuden tarinan pariin ja se tuntuu vihdoin taas hauskalta. Ihanaa!

Valoisia päiviä toivotellen

Lilith

TEOSLUETTELO JA JUONIKUVAUKSET

SATAKIELI

Hei ja hyvää uutta vuotta!

Alun perin ajattelin julkaista kolmannen novellin välipäivinä, mutta rakas tätini kuoli äkillisesti aatonaattona ja se lamaannutti hyvin palanneen kiinnostuksen kirjoittamiseen. Vanhempani ovat jo iäkkäitä hekin ja lähdin heti joulun jälkeen pohjoiseen hoitamaan asioita. Vähät arkipäivät täyttyivät siten surusta ja myös erilaisista yhteydenotoista viranomaisiin.

Olin kyllä jo kirjoitellut viimeisintä pikku tarinaa aika pitkälle, joten nyt se on sitten Storytelissä, Nextoryssa ja omassa kaupassa. 

Ottaen huomioon miten kovasti viimeisten parin vuoden sisään tällaista minusta varsin viatonta viihdettä on piiloteltu lukuaikapalveluissa, oli aika hienoa, että tätini joka oli kahdeksankymppinen, ei silmäänsä räpäyttänyt, kun kuuli kirjallisuudenlajistani. Hän kuunteli ja luki haastatteluni, näytteitä teksteistä ja nauroi kaikelle makeasti. Ennen kaikkea hän kannusti minua ja ihmetteli satunnaista paheksuntaa ja halveksuntaa.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Meri-Lapista ja niitä perukoita muistetaan usein mainita vanhoillisiksi. En myöskään ole mistään boheemista taiteilijaperheestä, jossa on perushuttua ilmaista itseään miten tahtoo. Tulen ihan tavallisesta duunariympäristöstä. Silti sekä vanhempani ja nyt edesmennyt tätini ovat suhtautuneet kirjoittamisiini varsin mutkattomasti. Siitä olen tosi iloinen ja ylpeä.

Vähitellen palaan tästä keskeneräiseen tarinaan ja toivon, että tälle vuodelle olisi luvassa vähemmän ikäviä yllätyksiä. En osaa sanoa, milloin uusi stoori on valmis, mutta aika pitkällä minä jo olen. Siinä sankarin viittaa kantaa Petoksen vähemmän sankarillinen Ludwik, joka on vuosien mittaan saanut elämänsä kuntoon ja perustanut menestyvän kukkakauppaketjun. Hän ihastuu pahanpäiväisesti häitään valmistelevaan Oliviaan, mutta asioita mutkistaa paitsi Olivian häät myös hänen rikolliset sukulaisensa. 😀

Sellaista tällä kertaa. Toivotan kaikille valoisia päiviä ja ihanaa uutta vuotta.

Lilith

ps. Meinasi ihan maistiainen unohtua. Korjataan asia näin pari tuntia myöhässä! 🙂

________________________________

Venyttelin nautinnollisesti ylellisissä harmaissa silkkilakanoissa ja kuulin suihkun kohinan loppuvan. Pikkujouluista oli kulunut useampi viikko, ja minä tunsin itseni melkoisen hemmotelluksi. Vielä kuukautta aiemmin en olisi ikinä uskonut, että ajautuisin suhteeseen Juhan, firmamme toimitusjohtajan kanssa.

Pikkujouluista oli ollut muodostumassa jo valtava pettymys, kun Lauri, josta olin ehtinyt haaveilla aivan liikaa, oli ilmestynyt paikalle itävaltalaisen tyttöystävänsä kanssa. Olin heittäytynyt kiihkeään seksiin Juhan kanssa ja joka päivä toivoin, että se olisi ainut kiihkeä muistoni pikkujouluista. Valitettavasti vain olin retkahtanut myös Lauriin, joka oli käsitellyt minua henkeäsalpaavan nautinnollisesti tyttöystävästään huolimatta. Vaikka olin kehottanut Lauria viestittämään, jos hän haluaisi lisää, sellaista ei ollut tapahtunut. Se kieltämättä kaiveli minua yhä ja vei hohtoa vanhemman, vaikutusvaltaisen miehen rakastajattarena olemisesta. 

Olin kuitenkin varsin käytännöllinen ihminen, ja se puoli minusta oli vakuutellut minulle alusta asti, että olisi huomattavasti järkevämpää panostaa Juhaan. Oli turha haikailla Laurin perään, joka ei näyttänyt olevan kiinnostunut edes seksisuhteesta saati mistään vakavammasta. Juha oli fiksu, hyvännäköinen ja varakas ja hän oli antanut minulle jo joululahjaksi kalliin nahkalaukun ja vielä kalliimpia alusvaatteita. Hän oli selvästi ihastunut minuun, vaikka häpesikin suhdettamme ikäeromme vuoksi. Minua miehen häpeily vain kiihotti ja se teki seksistä entistä parempaa. Siinä oli aluillaan olevalle suhteelle jo monta plussaa. 

Tämä oli toinen kerta, kun mies oli tuonut minut kotiinsa Töölöön. Juhan ex-vaimo oli saanut erossa omakotitalon, ja mies oli ostanut itselleen suuren kerrostaloasunnon 1960-luvulla rakennetusta talosta. Asunnossa kaikki oli modernia valkoista ja mustaa lukuunottamatta värikkäitä suuria maalauksia seinillä, ja minä olin tutustunut jo tärkeimpiin kalusteisiin huolella. 

Eilen illalla Juha oli nainut minua mustalla nahkasohvalla ja päivällisen jälkeen ruokapöydällä. Töissä hän kutsui minut milloin mihinkin, missä kukaan ei voinut meitä nähdä. Vanhassa konttorissa oli tyhjiä huoneita, siivouskomeroita ja varastoja, joista en edes tiennyt, ja niissä Juha otti minut kerta toisensa jälkeen nautinnosta huohottaen. 

Tänään mies oli lähdössä käymään ex-vaimonsa luona, sillä hänen lapsensa ja lapsenlapsensa kokoontuisivat sinne uuttavuotta viettämään. Minä en tiennyt, mitä tekisin. Minut oli kutsuttu bileisiin, joissa törmäisin entiseen poikaystävääni ja ehkä Lauriinkin ja toisaalta tyttöporukkaan, joka suuntaisi myöhemmin Kansalaistorille. Todennäköisesti valitsisin pelkurin tien ja tyttöporukan, vaikka toisissa bileissä olisi parikin hyvää ystävääni.

Puhelimeni yöpöydällä piippasi ja luin hajamielisesti viestin. Sitten aivoni heräsivät ja nielaisin. Viesti oli Laurilta, jonka numerosta ei ollut kuulunut viikkoihin mitään. 

Mikä sun lempiväri on?

Millainen kysymys se muka oli? Se ei kuulostanut salaiselta hauskalta, jota olin miehelle ehdottanut, kun oli käynyt ilmi, että hänellä oli tyttöystävä ja mukavan avoin suhde. Sydämeni rynnisti silti jo täyttä vauhtia rinnassani, enkä pystynyt pitämään yllä pinnisteltyä närkästystä. Kysymys oli yksinkertainen ja siihen oli helppo vastata. Vaikka tietenkään minun ei pitäisi. Ainakaan heti. Sormeni jättivät aivojeni käskyn huomiotta ja naputtelivat vastauksen. 

Punainen. 

Sain vastaukseksi uuden kysymyksen.

Lempielokuva?

Minulla oli monta lempielokuvaa, ja minun olisi pitänyt kysyä Laurilta, mihin ihmeeseen hän kysymyksillään tähtäsi. Sen sijaan valitsin yhden ehdottoman suosikin ja naputtelin tottelevaisesti:

Happy-Go-Lucky (Mike Leigh)

Vastaus tuli taas nopeasti ja se järkytti minua.

Ei Vera Drake?

Oliko Lauri nähnyt Vera Draken? Kaikki eivät todellakaan tienneet Leigh’n elokuvia. Korvissani suhisi ja vatsassani kiemursi ihanasti, mutta kun kuulin lähestyvät askeleet, painoin puhelimen nopeasti äänettömälle ja melkein nakkasin sen yöpöydälle. 

TEOSLUETTELO – JUONIKUVAUKSET JA LINKIT KAUPPAAN