Välivuonna-blogin Anna kirjoitti taannoin postauksen siitä, miten kaipaa ja arvostaa sosiaalisessa mediassa tavallisuutta.  Hän pohti, miten helppoa meidän on näyttää sosiaalisessa mediassa ainoastaan se parempi puoli elämästämme, tykkäyksiä keräten. Suosittelen lukemaan hänen postauksensa tästä – loistavia ajatuksia ja pohdintaa tärkeän teeman ympäriltä.

Anna haastoi myös minut kirjoittamaan aiheesta. Koska kirjoitin vuoden alussa oman postauksen koskien sosiaalista mediaa ja samaisia ajatuksia vahvasti sivuten, en aio nyt keksiä pyörää uudelleen. Kyseisen postauksen voitte lukea täältä. Halusin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja pohdin, miten voisin osallistua Annan lanseeraamaan ”Tavallinen”-kampanjaan hieman eri tavalla.

Hetken pohdinnan jälkeen sen tajusin – parhaiten pystyn osallistumaan kertomalla rehellisesti muutamista tämän vuoden kokemuksistani. Yleensä tänne blogiin kirjoittelen positiivisia juttuja, tai ainakin positiivisella twistillä. Nyt haluankin jakaa teille koko tunteiden kirjon. Vaikka sosiaalisessa mediassa olen pääsääntöisesti positiivinen, niin kaiken takana on aivan tavallinen ihminen, kuka elää tavallista elämää. Ja kokee tavallisia tunteita.

Kategoriat tunteille ovat ala-, ylä- ja tasamäki. Alamäki kuvastaa niitä tunteita/ajatuksia, joita harvoin someen nostetaan esille, ylämäki taas huippufiiliksiä joita someen helposti postaa. Tasamäki taas kuvastaa sitä pääsääntöistä, ”tasapaksua” arjen tunnetta, joka joskus pääsee someen ja joskus ei. Tämä vuosi on ollut itselleni yksi elämän ja tunteiden vuoristorata, vaikka en sitä ole juuri tuonut esille. Eikä ainoastaan minulle vaan myös monelle muulle ja suoraan sanottuna koko maailmalle. Tulen kuitenkin keskittymään kokemuksissa itsekkään inhimillisesti itseeni – maailman epäoikeudenmukaisuudelle pitäisi tehdä täysin oma postaus(sarjansa) ja en kyseiseen kelkkaan tässä hyppää.

Postauksen tarkoituksena on siis osoittaa, että jokaisella asialla on monta kääntöpuolta – ei ainoastaan se yksi, yleensä positiviinen puoli, jonka nostamme esille somessa. Tai itseasiassa tätä kirjoittaessani tajusin, etten ole mistään näistä alla olevista kohdista suoranaisesti edes maininnut missään 😀 Tämä johtuu siitä, että kirjoitan yleensä asioista vasta sitten, kun olen pureskellut asian kunnolla ja pystyn tarkastelemaan sitä useasta eri perspektiivistä. Tuntuikin oudolta kategorisoida tunteet laatikoihin eikä sekoittaa niitä keskenään kuten tavallisesti.

Mutta eiköhän aloiteta!

PSST! Teemaa kunnioittaen postauksessa oma naamani niin meikattuna, meikittömänä, filterillä, ilman filtereitä, poseeraten ja ilman poseerausta. Ja kaikki kuvat ovat aivan yhtä paljon minä. 

Lomautus ja etätyöt

Maaliskuun puolessa välissä siirtyminen etätöihin, huhtikuusta alkaen lomautus 50% työajalle – etätyöt ja lomautukset ovat olleet usealle yksi vuoden 2020 teemoista. Sanotaanko, että tämä on aiheuttanut monenmoisia tunteita myös itselleni.

Alamäki: Lomautuksen osalta ensimmäiseksi nousi mieleen huoli tulevaisuudesta. Matkailualalla työskentelevänä huolta on aiheuttanut suuri murros – milloin tilanne tasoittuu, miten töille lopulta käy. Onko töitä? Huolen lisäksi kun soppaan sekoitetaan maailmantilanteen johdosta epänormaali työnkuva (ei uusia matkoja, peruutuksia, ihmiset jumissa maailmalla) niin on todella täytynyt keskittyä hengittelemään rauhassa. Kevät on rasittanut myös työttömyyskassoja ja näin ollen työttömyyskorvauksen saamisessa kestänyt. Taloudellinen ärtymys ja suoranainen epätoivo hallitsi toukokuuta. Lisäksi olemme tämän liki viiden etätyö kuukauden ajan olleet Herra Aviomiehen kanssa melkein 24/7 yhdessä ja näin loppuvaiheessa tiiviin yhteiselon alkaa huomaamaan. Kinoja syntyy välillä aivan mitättömistä asioista ja molemmat kaipaavat omaa aikaa. Välillä tekisi mieli heitellä tyynyjä lattialle.

Ylämäki: Osittaisen lomautuksen ansiosta palkka, vaikkakin huomattavasti pienempi, tulee kuukausittain. Näin ollen konkreettista rahahuolta ei ole ollut pitkäkestoisesti, vaikka työttömyyskorvausten saamisessa kestikin aluksi. Plus eipä sitä hirveästi ole mitään voinut tehdäkään eli vähäiset rahat ovat riittäneet. Lomautuksen ja etätöiden ansiosta aikaa on enemmän ja ulkoilmasta on saanut nauttia täysin siemauksin. Lisäksi normaalia henkisesti raskaampaa työnkuvaa on jaksanut paremmin, kun työtunnit eivät ole olleet täysiä. On ollut aikaa vain nauttia olemisesta ja vuosi 2020 on tuntunut jatkuvalta lomalta. Etätyöt ovat myös opettaneet, että on se oikea puolisko siinä vierellä – vaikka välillä mielipiteet kolahtelevat rajusti yhteen, on elo pääsääntöisesti ollut rauhaisaa ja meillä on ollut hauskaa. Herra Aviomies on myös tuonut taloudellista turvaa, vaikka olen niitä tyyppejä jotka eivät halua olla taloudellisesti riippuvaisia kenestäkään. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Ja itse asiassa tuon lauseen kirjoittaminen ja lukeminenkin saa ihokarvani nousemaan pystyyn 😀

Tasamäki: Rauhallisempaan arkeen totuttua päivät ovat menneet mukavalla rutiinilla. Rutiinien keskiössä isoa roolia näyttelee ulkoilu ja kaiken kaikkiaan uuteen arkeen tottuminen on sujunut yllättävän helposti.

Läheisen terveyden keikkuminen

Kesäkuun lopulla isoäitini joutui sairaalaan. Kyseessä on itselleni läheisin henkilö, joka on yhtä vakavassa tilanteessa ollut ja näin ollen tunteet heittelivät laidasta laitaan. Alla olevat ovat tunteita tiivistetysti, muuten tästä olisi tullut 30 sivun novelli.

Alamäki: Oletuksena oli, että hän ei pääse kotiin. Tilanne oli vakava ja ensimmäistä kertaa jouduin käsittelemään kuolemaa, sekä sen aiheuttamaa tuskaa. Itku oli herkässä ja tunteet menivät ylös ja alas – juhannustunnelma ei todellakaan ollut yhtä hilpeä kuin tavallisesti, vaikka juhannuksen aikana postaamissani kuvissa hymyilen normaalisti. Toinen näistä yllä. Tuon kuvan postaaminen oli itselleni enemmän tai vähemmän psyykkinen puolustuskeino. Ajatus siitä, että isoäiti ei todellakaan haluaisi kenenkään juhannuksena itkevän peräänsä, sai minut julkaisemaan kuvan.

Ylämäki: Isoäidin musta huumori oli aivan hervotonta ja omanlaistaan tilanteen vakavuuden huomioon ottaen. Hän käsitteli kuoleman mahdollisuutta tanssien haudan päällä ja näytti meille läheisille, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. Pitkä tarina lyhyesti: isoäiti koki lopulta ihme parantumisen ja vasten kaikkien muiden odotuksia yhä kävelee täällä pallon päällä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän yllätti paitsi itsensä, läheiset, myös lääkärit. Huumori kantaa pitkälle?

Tasamäki: Sen faktan hyväksyminen, että jokainen kuolee joskus ja olen ollut onnekas, että vasta 27-vuotiaana joudun konkreettisesti käsittelemään kuolemaa. Ja sen ymmärtäminen, että kuoleman hetkellä haluan olla samanlainen kuin isoäitini ja vitsailla elämäni loppuun asti.

Koulupaikan saaminen

Kesäkuun lopulla kaiken muun keskellä sain tietää päässeeni restonomin ylemmän ammattikorkeakoulun (YAMK) opintoihin oppilaitokseen, joka oli itselläni kolmannella varasijalla.

Alamäki: Ensimmäinen tunne ei ollut onni vaan harmitus. Minua harmitti aivan himskutisti etten päässyt ensimmäisiin hakukohteisiin. Tiedän, että tämän ääneen sanominen on etuoikeutettua puhetta ja itseäni ärsytti myös, miten voimakkaasti reagoin kyseiseen. Ehkä rankan kevään ja kesän jälkeen olisin halunnut todistaa itselleni jotain? Että olen tarpeeksi pätevä myös ylempiin kohteisiin? En tiedä, mutta ärsytys oli suoraansanottuna naurettavan mahdoton alkuun.

Ylämäki: Kun pääsin pahimmasta ärsytyksestäni yli osasin iloita saamastani koulupaikasta ja jopa häpesin yllä olevia fiiliksiäni. Haluan korostaa, että koulupaikka ei koskaan koskaan ole itsestäänselvyys ja  jo pelkkä mahdollisuus hakea kouluun on etuoikeutettua. Tutkin opintosuunnitelmia tarkemmin ja nyt odotankin opintoja innon (ja kauhun) sekaisin tuntein – mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tasamäki: Tällä hetkellä vain odottelen koulun alkua ja pohdin mitenköhän kaikki menee 😀 Oikeastaan en edes ajattele koko asiaa kuin ohikiitävinä hetkinä. Voi olla, että olen täysin pulassa syksyllä koulun, töiden ja ihan vain elämän kanssa mutta sen näkee sitten.

Urheiluvamman toteaminen

Tämä on tapauksista kaikista uusin ja itseasiassa todettu vasta viime viikolla. Ai että sitä tunteiden vuoristorataa kun tämän sain selville.

Alamäki: Liikunta on itselleni mielenterveyden kannalta tärkeää ja näin ollen kun selvisi, että oikean puolen solisluun ja rintarankani seudulla on tulehdustila, romahdin. Johtuen osittain raskaasta vuodesta ja väsymyksestä. Romahdin sitten siinä lääkärin edessä, tosin ensimmäinen lääkäri tuntui käyvän hieman ylikierroksilla, joten varmaan häneltä kopioin myös osan tunteistani. Ajattelin jo, että mitä nyt vapaa-ajallani teen ja miten pidän pääni kasassa. Etuoikeutettu reaktio tämäkin, mutta ihmisiä sitä tässä vain ollaan. En halua kaunistella totuutta ja valehdella reaktiostani. Näistä osittain häpeällisistä hetkistä oppii aina eniten ja sitä on pakko pysähtyä, sekä pohtia miksi tuntee kuten tuntee.

Ylämäki: Romahdus vastaanotolla tapahtui myös helpotuksesta, koska pieni patti solisluun päässä ei ollutkaan syöpä vaan tulehtunut nivelpussi. Koska siis aina ensimmäinen joka tällaisista tulee mieleen on syöpä, eikö vain? Ravasin kaikki röntgenit ja verikokeet läpi ja kaiken pitäisi näiden mukaan olla ok (*koputan puuta*). Lisäksi kun kuulin ”diagnoosin”, olin myös huvittunut ja ehkä hieman kierolla tavalla imarreltu – urheiluvamma, minulla? Tavallisella, mutta toki aktiivisella, liikkujalla? Pystyin heittämään kyseisestä nopeasti vitsiä, että vissiin on sitten tullut treenattua. 😀 Kaiken lisäksi vielä vuonna 2020 kun en ole päässyt kuntosalille yhtä tiheästi niin tällainen vaiva sitten tulee.

Tasamäki: Sain tulehduslääkekuurin ja sitä nyt sitten syön viikon verran. Muutamassa päivässä olen jo huomannut eron oikean puolen liikkuvuudessa. Plus fysioterapiaan varaan ensi viikolla aikaa. Olo on tällä hetkellä tasainen ja olen kiitollinen, että voin silti liikkua kevyesti kunhan nyt en yläkroppaa rasita. Eikä tilanne ollut niin vakava, kuin aluksi luulin – vaan oikeasti aika ”huoleton” vaiva, kunhan hoitaa kuntoon kerralla.

*******************************

Sellaisia tuntemuksia täällä ruudun puolella. Suoraan sanottuna hävetti kirjoittaa osa tuntemuksista, koska normaalisti käsittelen asioita vain täällä positiivisuuden kautta ja tosiaan kirjoitan asioista yleensä vasta sitten, kun olen pureskellut asian kunnolla. Olikin siis kipeää mennä itseensä ja muistella, miltä siinä hetkessä oikeasti tuntui – omia tunteita ei kannata häpeillä, mutta niistä kannattaa oppia. Ja (myös somessa) muistaa, että täydellistä ei ole, eikä koskaan tule olemaan.

Mitä teille kuuluu? Iloa, surua, kiukkua, energisyyttä…kaikkea sitä?

Leppoisaa elokuuta tyypit!

xx Krista

Lue myös:
Mitä yhteistä on juoksulenkillä ja paniikkikohtauksella?
4 x persoonallisuustestiä perjantaille
Onnellisuudesta ja oravanpyöristä