Kiitoskirje keholleni
Kiitos keholleni, kun olet vielä toimintakuntoinen, vahva ja pystyvä. Tämä siis siitä huolimatta, etten ole aina kohdellut sinua hyvin. Lupaan olla parempi jatkossa, vaikka opituista arvoista poisoppiminen vie koko loppuelämän.
En tiedä, kumpi on vammauttanut kehonkuvaani enemmän: äitini toistelema: ”Nainen saa olla kaikkea muuta, paitsi lihava” vai Kate Mossin toteama: ”Nothing tastes as good as skinny feels”. Ja voin vain kuvitella, miten paljon vaikeampaa nuorilla on Instagramin täydellisen, käsitellyn kuvavirran luodessa heille epärealistisia odotuksia siitä, miltä kehon pitäisi näyttää. (Ja tässäkin on kyse siitä omituisesta valtasuhteesta: representaatiosta, jonka otamme annettuna ja joka määrää, kenellä on oikeus olla näkyvillä. Onneksi nyt alamme jo näkemään kaikenlaisia kehoja mediassa ja somessa.)
Olen rääkännyt kehoani eri kitudieetein (fun fact: sotavangeillekin annetaan kansainvälisten sopimusten mukaan enemmän päivittäisiä kaloreita, kuin eri laihdutusohjelmien vaatimat 1200 kcal päivässä), harrastanut sellaista urheilua, josta en pidä (oikeasti inhoan juoksemista, ja teen lenkkini mieluummin nopeasti kävellen) ja pahimmillaan punninnut ja mitannut kaikkea: omaa painoani, ruokaani, ympärysmittojani, kulutettuja kaloreita. Jos sitä voi mitata, olen sen mitannut. Oli aika, jolloin näin fyysisen aktiivisuuden vain keinona lisätä päivittäistä kalorinkulutustani (ja itse asiassa minulla on nykyäänkin vielä vaikeuksia suhtautua liikuntaan vain hyvän fiiliksen tuojana).
Hölmöintä oli, kun ostin netistä valmennuksen, jonka ruokavaliota noudatin lopulta kaksi vuotta, koska en uskaltanut palata takaisin normaaliin syömiseen. Se on jo aikamoinen määrä kanaa ja raejuustoa. Sanotaan, että itsekontrolli on kuin kuminauha, eli jos rajoitat itseäsi jatkuvasti, se löystyy ja lopulta napsahtaa poikki. Lopulta en enää jaksanut, ja kilot hiipivät takaisin.
Nyt olen kokeillut jo jonkin aikaa intuitiivista syömistä. Eli syön ainoastaan sitä mitä silloin tekee mieli, kun olen nälkäinen siihen asti, kunnes olen tarpeeksi kylläinen. Ja kyllä, joskus tekee mieli pitsaa tai irtokarkkeja. Syömisen pitäisi kuitenkin olla hauskaa, eikä mikään pakollinen ohjelmanumero polttoaineen tankkaamiseksi tai syyllisyyden lähde. Aluksi oli kyllä hankalaa jättää ruokaa lautaselle. Niin vahvasti sitä on tottunut syömään lautasensa tyhjäksi.
Oma suhtautuminen kehoon muuttui kyllä siitä, kun läheisen ihmisen omainen kärsii vanhuusiän eri vaivoista. Kukaan ei halua puhelua kotihoidolta, että jo huonosti liikkuva omainen on löytynyt tuupertuneena kotoaan, ja joutuu itsensä loukattuaan joksikin aikaa vuodeosastolle. Tällainen laittaa asiat kummasti oikeisiin mittasuhteisiin. Ja huomaa, kuinka oma tavoite kannattaakin olla siinä, että keho säilyy toimintakuntoisena mahdollisimman pitkään.
Aino Elina