Opettelen yhä sanomaan ei
Se että joustaa liiaksi omista rajoistaan ei ole hyväksi kenellekään. Ei ole kenenkään etu, jos kiltisti puurtaessani väsyn.
Luin tällä viikolla Adina Nivukosken kolumnin Ylestä, joka käsitteli opittua kiltteyttä ja omia rajoja. Kouluaikaan en ollut kuuliainen puurtaja, vaan jonkun verran kapinoin. Myöhemmin olen huomannut, että jos en pidä huomiota omista rajoistani, ei kukaan muukaan tee sitä puolestani.
Harrastamassani Alexander-tekniikassa opetellaan myös pysähtymistyökalua, jossa pyritään pysäyttämään totuttuja reaktiomalleja. Sen ansiosta ei tarvitse olla ärsykkeiden orja, kuten yksi Alexander-tekniikan harrastaja toteaa Tapanisen toteuttamassa käyttäjätutkimuksessa.
Tämän mukaan huomaan siis ärsykkeen, mutta en aluksi reagoi siihen mitenkään, vaan pysähdyn ja mietin ensin, miten ärsykkeeseen reagoin – ja reagoinko ollenkaan. Tämä on hyvä työkalu oikeastaan kenelle tahansa.
Vaikken kenties kiltti tyttö ollutkaan, myönnän olleeni reippauskasvatuksen uhri. Reipas tyttö pärjää, ei turhista valita ja puskee eteenpäin vastatuulessakin. Reipas tyttö ei vaivaa vanhempiaan, ystäviään tai esihenkilöään. Reippaan tytön syndroomasta on kirjoittanut muun muassa psykoterapeutti Maaret Kallio.
En ole kuitenkaan yhtä pystyvä asettaessani rajojani. Pikemminkin päinvastoin. Mantranani on ”mä hoidan”, ja niinpä hoidan kaiken mitä töissä, opiskelussa ja muussa elämässä vastaan tulee. Ryhmätyöskentelyssä muu ryhmä sluibaa, ja joudut tekemään koko työn yksin: mä hoidan. Mies kuvittelee, että astiat siirtyvät pöydältä itsekseen astianpesukoneeseen: mä hoidan. Töissä jouduit perehdyttämään työntekijää vapaapäivänäsi ja päivystämään kännykässä 24/7: mä hoidan.
Kun hoidat hommat jatkuvasti näin, odottavat kaikki, että näin on myös jatkossa, joten teet itsellesi valtavan karhunpalveluksen. Entä sinun näkemäsi vaiva ja aikasi. Etkö itse arvosta niitä? Aika kun on meille jokaiselle rajallinen resurssi.
Tässä on minulle todellakin opettelemista.
Aino Elina
Tässä reippauskulttuurissa ein sanominen on pirun vaikea läksy opittavaksi, mutta pakko on ollut opetella.
Maailma ei ole toistaiseksi romahtanut eivätkä läheiseni ole minua totaalisesti hylänneet, vaikka en ihan kaikkeen sano enää joo.
Tämä! Ja sitten kun asettaa niitä rajoja on jotenkin tosi anteeksipyytelevä, että ”anteeksi nyt kauheasti, kun tästä on sinulle vaivaa, mutta tämä ei sovi minulle”, vaikka se ei olisi toiselle loppujen lopuksi mitenkään big deal.
Joo, ein sanominen ei oo helppoa! Mua auttaa se, että jos sanon kaikelle joo, joudun kuitenkin sanomaan lopulta osalle väistämättä ei, tavalla tai toiselle, koska kaikkea ei vaan voi tehdä. Eli on siis parempi itse valita ne jutut, jotka tekee, ja ne, joita ei!
Niinpä, yksi ihminen ei millään ehdi tehdä kaikkea 👍