Sydämeni on niin särkynyt, etten edes uskaltanut treenata kovaa.

Pari viikkoa huonoista uutisista ja kaikki tuntuu niin turhalta. Olen töissä tottunut menemään above and beyond, koska pidän siitä mitä teen, mutta nyt ei irtoa. Mikään asia ei pysy mielessä, joten kalenteroin kaiken valmiiksi, että hommat tulevat tehtyä. En pysty viikkoon treenaamaan kovaa, koska pelkään, että pumppu pettää. Särkyneen sydämen oireyhtymä on oikeasti olemassa, ja vaivaa etenkin vanhempia naisia.

Let’s face it, I’m not spring chicken anymore. Joten en treenannut viikkoon. Ongelmana tässä on, että olen käyttänyt stressinhallintaan liikuntaa. Joten, jos vaikka ahdistuisin ja lamaantuisin sen sijaan?

Tällä viikolla palasin salille. Maanantaina kävin yinjoogassa, jonka vetäjä käytti äänimaljaa harjoituksen taustalla. Lopulta senkin metallinen sointi kuulosti vain kirkonkelloille. Älä kysy kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle. Tiistaina tein PT Saaran johdolla toiminnallista treeniä (koska en vieläkään uskaltanut treenata kovaa) ja torstaina palasin bootcampiin tekemään muun muassa leuanvetoja kuminauhan avustuksella ja Bruce Leen tunnetuksi tekemää Dragon flag -liikettä (huvituin hieman tästä yhteydestä kun googlasin liikkeen).

Pieniä ongelmia, mutta tänään pitäisi kaivaa esiin musta villakangastakki hautajaisia varten, joka tuskin mahtuu kunnolla enää hartioista päälle. Mietin hatun ostoa hautajaisiin, mutta tuntuu masentavalta ostaa hattu, jolla kävisin sitten kuoppaamassa kaikki tässä maailmassa minulle rakkaat ihmiset. Mustia vaatteita kun muutoin tulee käytettyä, mutta en ole hattuihmisiä. (Osaksi siksi, koska näyttäisin lastenohjelman Hattusilta, koska olen niin lyhyt [165 cm])

Särkyneen sydämen oireyhtymä vaivaa siis vaihdevuodet ohittaneita naisia. Vaihdevuosissa on paljon muuta kivaa, mitä vielä tulee eteen, kuten minulla viime aikoina: virtsaamispakko treenatessa. Joten aloitin paikallisestrogeenin (siis sen lisäksi, että käytän puolikkaita hormonilaastareita), jonka pitäisi auttaa. Aina kun olen juoksumatolla, pissahätä iskee. Joten Hiit-treenissä pitää asemoitua niin, että juoksumatto on minulle viimeisenä: silloin jos tulee kuset housuun, ei sitä enää erota hikiläikästä. Varsinainen lifehack, eikö? (toinen vaihdevuosien aikana tullut oire: perkeleellinen hikoilu treeneissä).

Ah, tätä naisen elämää. Mutta olen kuitenkin elossa jatkamaan matkaa toivottavasti kohti vanhuutta.

Hämmästytän itseni, että pystyn kuitenkin jotenkin toimimaan. Tilasin eilen surukimpun kappeliin yhdessä lapsuudenystävieni kanssa. Korttiin tuli lainaus Shakespearen Myrskystä: ”Sama kude on meissä kuin mik’ unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme.”

Hautajaiset ovat ensi viikolla. Pelkään romahtavani siellä täysin.

Aino Elina