Vaatelakko: hyvesignalointia vai himoshoppaajan avunhuuto?

Olen aina rakastanut vaatteita. Kärsin kuitenkin pikamuotiahdistuksesta, jonka vuoksi päätin aloittaa ostolakon. N.Y.T. Nyt!

Päätin edellisen blogin julkaistuani aloittaa tämän julkaistessani (22.1.) puolen vuoden vaatteidenostolakon. Ei mitään vaatekomeron täytettä: ei vaatteita, ei kenkiä, ei edes alusvaatteita.

Yhtenä syynä tähän on, että olen tuosta ajasta leijonanosan opintovapaalla, mikä vähentää tulojani. Käytän käytössäni olevat pennoset mieluummin palveluihin kuin vaatteisiin. Olemassa olevia vaatteitani saan kuitenkin tietysti huoltaa ja ostaa siihen sopivia tuotteita sekä korjauttaa vaatteita ompelijalla. Eli esimerkiksi uudet kengännauhat ovat täysin ok. Onnekseni lähellä kotiani sijaitseva vaatelainaamo Vaatepuu mainosti juuri, että heillä on korjaus ja modistuspalvelu käytössä.

Lisäksi kun vaatekaappiani katsoo, olen ongelmashoppaaja – minulla on kaikkea liikaa. Osasyynä tähän on, että minun on todella hankala nykyään laittaa vaatteita kiertoon, koska viime vuosien aikana ilmestyneet televisiodokumentit ja tutkiva journalismi ovat paljastaneet, että vaatteeni saattavat päätyä epäekologisesti pitkien matkojen päähän, missä ne tukahduttavat paikallisen vaatetuotannon. Yritänkin nyt käyttää vaatteeni niin loppuun, että niiden viimeinen tie johtaa lumppukeräykseen.

Tämä on oikeastaan johdonmukainen kehityskulku siihen, että viime vuosina olen ostanut vaatteita enemmän ajatuksella siitä, mikä sopii jo löytyviin vaatteisiin ja mikä sopii tyyliini. En enää osta ihanneminälleni. Tunnette varmaan tyypin? Ihanneminä on se idealisoitu versio itsestäsi, joka johdattelee sinua vaatekaupoilla ostamaan niitä vaatteita, jotka eivät ole oman tyylisiä. Näin ollen minullakin on komerossani tukku housupukuja niitä kaikkia tärkeitä palavereja varten, joita nykyään hoidan etupäässä kotoa käsin etänä rennoissa vaatteissa. Lisäksi haluaisin olla romanttisen naisellisen röyhelöisen vaaleanpunainen, mutta let’s face it: tuollaiset vaatteet harvoin ajautuvat kaapista päälle, jos oma tyyli on käytännöllisyyttä (utilitarity) korostava. Kuljen lähes kaikkialle jalan, joten korkeat korot ovat yleensä vain epäkäytännölliset. Ja vaaleanpunainen ei todellakaan ole värini.

Hyvesignalointia ja pelkkä pisara meressä verrattuna pikamuotiyritysten viikoittain tuottamiin vaatevuoriin? Kenties, mutta minun on aivan pakko tehdä jotain.

Suomalainen heittää keskimäärin vaatteita roskiin vuodessa 13 kiloa, mikä tekee yhteensä 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä. Kansainvälisellä tasolla jopa kaksi kolmasosaa vaatteista päätyy kierrättämisen sijaan kaatopaikalle, kertoo jo vuonna 2017 ilmestynyt brittitutkimus. Tutkimuksen tehneen säätiön mukaan joka sekunti rekkalastillinen vaatteita poltetaan tai viedään täyttämään kaatopaikkoja. Vaatteiden käyttäminen kuin kertakäyttöhyödykkeinä on tehnyt vaateteollisuudesta yhden maailman saastuttavimmista teollisuudenaloista. Lisäksi työolosuhteet halpatyön maissa ovat harvoin ideaaleja.

Keskityn siis lähikuukausina oman vaatekaappini löytöjen parempaan hyödyntämiseen. Vaatteet, joille en löydä käyttöä myyn eteenpäin. Toivon tänä aikana löytäväni viimeistään oman, ajattoman tyylini, joka kestää aikaa ja trendejä.

Aino Elina

PS: Otin jo kuunteluun päätökseni kypsyessä ihanan itseironisen Laura Frimanin teoksen Tauko: Jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin. Odotan kauhulla sitä, kun joku vaatekaappini tärkeä osa sanoo sopimuksensa irti: Friman itse lenkkeili vaatelakkonsa reikäisillä tennareilla (tai no, olen kesäkuun kohdilla teoksessa, joten vielä ei tietenkään voi sanoa varmasti).