Luokkaretkellä

Suomessa on viime kuukausina keskusteltu ihailtavan paljon köyhyydestä ja yhteiskuntaluokista, viimeksi Hesarin artikkelissa, jossa sosiologi Mari Käyhkö kertoo duunaritaustastaan johtuvasta ulkopuolisuuden tunteesta. Lilyssäkin aihe herätti keskustelua, eikä sosiologi tietenkään voi vastustaa kiusausta tarttua aiheeseen. 

Olen oikeastaan vasta aikuisena ymmärtänyt, miten kuplassa itse kasvoin. Se hävettää joskus, mutta toisaalta sen tiedostaminen on tärkeää. Asuimme kivalla alueella, molemmilla vanhemmillani oli korkea koulutus ja hyvät tulot. Suvussa oli lähdetty taidemaalariksi New Yorkiin tai töihin Singaporeen, perustettu yrityksiä ja kirjoitettu kirjoja. Kotona oli valtava kirjahylly, oli ulkomaanmatkoja, taidenäyttelyitä ja oopperaa. Opiskelimme kielikoulussa, oli varaa harrastuksiin. Lapsuudessa kaverit olivat kaikki erilaisista taustoista, mutta useimpien elämää taisi kuitenkin määritellä keskiluokkainen mukavuus. Muistan, kun kymmenenvuotiaana oli vaikea tajuta, miksi parhaalla kaverilla ei ollutkaan varaa tulla Lintsille.

Meitä ei koskaan pakotettu menemään lukioon, mutta oli päivänselvää, että lapsia kannustettiin pärjäämään koulussa ja tähtäämään korkealle. Lopulta menin vielä kaiken kukkuraksi sellaiseen Helsingin ”eliittilukioon”, josta kaikki taisivat haluta lääkikseen, oikikseen tai kauppikseen, näin kärjistäen.

Enkä halua nyt tehdä tästä mitään lesoilua, että näin hienoa meillä oli. Mutta jos yrittäisin esittää jotain muuta, niin sekin olisi epärehellistä. 

image.jpeg

Jos kotona ei olisi korostettu empatiaa ja hyväsydämisyyttä, musta olisi varmaan kasvanut aikamoinen mulkku. Vanhemmillakin oli ollut vaikeuksia, joten meillekin haluttiin välittää viestiä siitä, ettei kaikilla mene hyvin. Muita on autettava. Silti varmaan se, ettei oikeasti ole omakohtaista kokemusta köyhyydestä tai vaikeuksista, nostaa joskus päätään ajattelemattomuutena. Jos joskus vielä sanon, että ”kyllä omalla kovalla työllä pääsee vaikka minne”, saa käskeä katsomaan peiliin.

Nykyään työssäkäyvänä opiskelijana en ole hyvätuloinen, mutta oikeastaan tärkeintä mielestäni koko tässä keskustelussa on huomata se, että perhetausta tarkoittaa niin monia muitakin asioita kuin rahaa. Raha tuo turvallisuuden tunnetta ja avaa monia ovia, mutta luokka on paljon muutakin. Toki vanhempien taloudellisella tuella on ollut valtava merkitys, mutta ennen kaikkea merkitystä on ollut sillä uskolla omiin taitoihin ja niin sanotulla kulttuurisella pääomalla, jonka kotoa on saanut. En saanut vanhempieni kautta kesätöitä, mutta paljon sellaisia roolimalleja ja hiljaista tietoa, mikä auttaa eteenpäin elämässä. Ei tullut epämukava olo yliopistolla, päinvastoin.

Jos laitetaan 5-vuotiaana kielikouluun, kannustetaan kulttuuriharrastuksiin, luetaan, matkustetaan ja tuetaan taloudellisesti, pääsee aika hitsisti helpommalla. Ei oikeastaan joudu ponnistelemaan toden teolla.

Se, että tämä niin usein unohtuu, näkyy nykyisessä asenneilmapiirissä, jossa köyhiä ja kouluttamattomia syytetään rasismista ja muukalaisvihasta, vaikka tyypillinen perussuomalaisten äänestäjä ajaa mersulla.

Se näkyy siinä, että pahoinvoinnin ajatellaan johtuvan laiskuudesta.

Se näkyy siinä, että avarakatseisuutta oppiakseen kehotetaan matkustamaan, vaikka kahden kuukauden travellaaminen Kaakkois-Aasiassa on monelle saavuttamattomissa. Pisinkään reppureissu ei kasvata paremmaksi ihmiseksi, jos ei ole valmis katsomaan ympärilleen kotona.

Se näkyy siinä, että ruokaköyhäilystä tehdään kiva kokeilu.

Miksi kaikki tämä on niin tärkeää? Siksi, että yhteiskunta voi parhaiten, kun kaikialla yhteiskunnassa vaikuttaa ihmisiä erilaisista taustoista. Siksi, ettei päätöksentekijöille synny epärealistista kuvaa siitä, minkälaista on suomalainen köyhyys.

Katsotaan omaa napaa pidemmälle, joohan?

Kommentit (6)
  1. Juu ehdottomasti etuoikeuksista pitää puhua tiedostavaan sävyyn, eikä se ole mitään lesoilua.

    Ongelmalliseksi puhe muuttuu silloin kun toistetaan jotain menneessä maailmassa keksittyä diskurssia, jonka arvomaailma on syrjivä. Esim. vanha raha on arvokkaampaa kuin uusrikkaus, syntyperäinen helsinkiläisyys parempaa kuin ”junan tuomat”, mikä tahansa puhe siitä monennessa polvessa joku hieno asia suvussa toistuu jonkinlaisena paremmuuden osoituksena niitä vastaan joilla näin ei ole… Tän tyyppiset näkemykset on hirveen elinvoimasia edelleen ja hyvin kepeesti käytettyjä, vaikka arvot niiden takana on kammottavia.

    1. Joo, toi on kyllä tosi hyvä pointti! Helposti tohon sortuu itsekin pohtimatta sen pidemmälle (esim. vitsailu omasta ”paljasjalkaisesta stadilaisuudesta”) ja toistaa tarinaa jostain hienosta sukusaagasta, ikään kuin aiempien polvien saavutukset olisi jotenkin omaa ansiota. 

      Mut on tosi hyvä, että tän kaltaiset jutut on isosti esillä – kertoopahan sitten ainakin siitä, että Suomessa tällaisista asioista vielä osataan edes jotenkuten puhua!

      1. Joo ja toi paljasjalkasuusmyytti kätkee sisälleen ajatuksen, et sosiaalista liikkuvuutta ei katsota hyvällä eikä siihen ole todellisia mahiksia. Kaupungit on kuitenki kulttuurisen pääoman keitaita ja siksi niiden asukkaat myös etuoikeutettuja (internetajalla tää on onneks tasaantunu); mä itse kasvoin paikkakunnalla, jossa ei ollu ees elokuvateatteria. Se missä ja mihin yhteisöön me synnytään, ei ole meidän oma valinta ja se pitäs pitää aina puolin ja toisin mielessä.

        1. Vitsi, en oo koskaan ajatellut tota tuolta kantilta, mutta nyt kun sanoit, niin onhan se aikapäiväselvää, minkälaisista arvoista tollaiset kommentit kumpuaa! Onneks voi aina tehä korjausliikkeen.

  2. Olipa hyvä teksti! Kiitos!

    1. Kiitos! Sulle myös kiitos ajatuksia herättäneesta richsplaining-postauksesta, asiaa!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *