Puhetta velasta
(Varoitus: seuraa ei-taloustieteilijän ranttia taloudesta!)
Otin ensimmäistä kertaa elämässäni opintolainaa. Erasmus-apurahaa ei kuulunut vieläkään, ja rahapussin pohja alkoi näkyä uhkaavasti. Pala nousi kurkkuun, kun klikkasin nettipankista lainahakemuksen menemään. Nytkö sitten olisin koko loppuelämäni velkavankeudessa? Suhtauduin asiaan kuten moni muukin opiskelija: pakokauhunsekaisesti. Näin jo itseni tulevaisuudessa syömässä pelkkää näkkileipää asunnottomien yömajassa, koska en saanutkaan valmistuttuani töitä. Syyttävä sormi osoitti itseäni, ja tein hiukan henkistä itseruoskintaa. Olinko elänyt ihan vastuuttomasti? Olisiko pitänyt jättää ne festariliput ostamatta? Suomen kansallisessa tarinassa hiihdetään 30 kilometriä kouluun ja syödään pettuleipää, kun muuta ei ole. Minä olin säännölliseen palkkaan ja yltäkylläisyyteen tottunut pullamössösukupolven edustaja. Kamalaa.*
Muualla maailmassa valmistutaan jopa satojen tuhansien eurojen velkataakka niskassa, itse ahdistuin muutamista satasista. Kovin suomalaista. Naapurimaa Ruotsissa otetaan huoletta sadan vuoden asuntolaina, ja maksetaan sitä pois kun ehditään. Pitäähän palkasta jäädä rahaa mukavaan elämiseen. Suomessa asuntolaina on lähes häpeä, se maksetaan pois nopeasti ja hampaat irvessä. Tämä velan stigma ja pelko ”yli varojen elämisestä” tuntuu heijastuneen myös yleiseen puheeseen Suomen valtion velasta: taloudessa eletään matalasuhdannetta, mutta menot pysyvät samoina. Luonnollisestikin siis pitää leikata, vaikka kansantalous ei ole kotitalous. Eikä niitä kahta tulisi sekoittaa.
Suomen talous on kuralla, sitä tuskin voi kukaan kieltää. Rakenteellisia uudistuksia pitää tehdä, kun väestö vanhenee ja huoltosuhde heikkenee. Kun tulot pienenevät, ei valtion paras vaihtoehto ole kuitenkaan välttämättä leikata vielä lisää, ja siten varmistaa omalla toiminnallaan, että talous laskee kuin härän häntä. Kun maailmalla on tarjolla lähes ilmaista lainaa, järkevintä olisi ottaa sitä ei vähemmän, vaan enemmän: tasapainottaa maailmantalouden heilahteluja ja varmistaa, että suomalaiset yritykset pääsevät jaloilleen. Suomen valtiontalous ei ole kuin minun holtiton budjettini tai kotitalouksien valtavat asuntolainat; eivät rahat lopu kesken. ”Kreikan tiestä” puhuminen on vastuutonta vedättämistä. Suomi ei ole Kreikka.
Tuoreen Eurobarometrin mukaan suomalaisista 23 prosenttia on sitä mieltä, että valtiontalouden velkaantuminen on suurin ongelmamme, vaikka Suomen velkataakka on vielä täysin hallinnassa. Muiden saman velkatason EU-maiden asukkaista samaa mieltä oli vain muutama prosentti. Se kertoo mielestäni siitä, miten vääristynyttä keskustelu Suomessa tällä hetkellä on. Miten paljon keskitymme kohkaamaan velasta, vaikka tätä menoa ongelmat ovat vielä suurempia. Että maksetaan nyt vaikka omasta selkänahasta ja tulevien sukupolvien tasa-arvoisesta mahdollisuudesta hyvään elämään, niin kuin maksettiin sotakorvauksetkin 50-luvulla. Kuitenkin mielestäni Suomen talouden tasapainottamiseen ei ole ratkaisu leikata julkisista palveluista niin, että ne kohta ovat yhtä tyhjän kanssa. Tai leikata kaikesta koulutuksesta päiväkodista väitöskirjantekijöihin asti, sillä tunnetustihan korkea koulutus ja osaava työvoima ei ilmeisesti ole kilpailuvaltti. Pienissä luokissa koulukiusaamiseen, oppimisvaikeuksiin tai syrjäytymisvaaraan olisi helppo puuttua ja ehkäistä joidenkin jääminen kelkasta myöhemmin. Pikaiset säästöt kuitenkin painavat vaakakupissa enemmän.
Toivoisin, että poliittinen keskustelu Suomessa ei olisi vain vaihtoehdotonta vääntämistä siitä, että velka on Suomen suurin ongelma tällä hetkellä. Mielestäni Suomen suurin ongelma on harkitsematon leikkaaminen, joka vaarantaa kaikkien oikeuden tasa-arvoiseen elämään. Sen kuuluisan mahdollisuuksien tasa-arvon, jota talouskuria ja ”vastuunkantoa” ajavat puolueet puolustavat. Velan ottaminen tilanteessa, jossa siihen on mahdollisuus ja jossa se helpottaisi yhteiskunnan nousun takaisin jaloilleen, ei ole mielestäni vastuutonta. Ihmisten jättäminen omilleen tarpeettoman talouskuripolitiikan vuoksi on.
* Mahdollisten väärinkäsitysten vuoksi lisään, että olen siis äärimmäisen kiitollinen siitä, että opintolainaa on tarjolla opiskelijoille edullisin ehdoin! Monelle pienituloiselle mitään varavaihtoehtoa tai vaihtoehtoista tulonlähdettä ei ole tarjolla.
