Olen kohta ollut jo viikon Suomessa, ja olen nauttinut joka hetkestä. Nähnyt ystäviä, riekkunut pilkkuun asti ulkona, syönyt pullaa ja ruisleipää ja käynyt katsomassa uusimman Star wars -elokuvan (josta pidin niin paljon, että tekisi mieli kirjoittaa siitä ihan oma postauksensa). Sain unelmien kesätyöpaikan, josta olen ihan täpinöissäni. Sataa ja on pimeää, mutta hymyilyttää silti koko ajan. Rahaa on tilillä vähemmän kuin ollessani palkkatöissä, mutta vaihto-opiskelun ansiosta lisääntynyt vapaa-aika on tehnyt myös todella hyvää. Ehtii pohtia asioita, lähteä spontaanisti kahville ja kävellä kaikkialle.

***

”Musta tuntuu, että puhun blogissa aina köyhyydestä ja individualismista” sanoin tänään, mutta en voi olla tarttumatta taas aiheeseen. Joulunajan kulutusjuhla ja esimerkiksi valtiovarainministeri Stubbin ulostulot ovat saaneet pohtimaan sitä, onko Suomessa tapahtumassa jonkinlainen asennemuutos. Hesari nosti sunnuntainumerossaan esiin aiheen, joka aiheuttaa monelle ahdistusta jouluaikanakin, kun media täyttyy lahjaideoista ja ruokatarjouksista. Pitäisi kuluttaa, mutta monilla sitä rahaa ei ole. Hesarin tutkimuksessakin huolestuttavan yleisiä olivat äänenpainot, jotka pitävät köyhyyttä henkilökohtaisena epäonnistumisena, sillä onhan meillä mahdollisuuksien tasa-arvo. Siis hypoteettinen mahdollisuus menestyä huolimatta siitä, että sosiaalinen liikkuvuus on käytännössä pysähtynyt ja huono-osaisuus on usein periytyvää. Köyhyys ja masennus kulkevat käsi kädessä, ja voimattomuudentunteen kanssa painivan on vaikeaa ponnistella eteenpäin. Mahdollisuudet ovat liian usein todellisia vain juhlapuheissa.

Pariisissa ollessani olen monella tavalla ymmärtänyt, miten hienoa on, että Suomessa ainakin tähän asti varsin erilaisista oloista tulevat ihmiset ovat voineet ainakin teoriassa edes tutustua toisiinsa. Suomessa vain peruskoulun käynyt voi istua eduskunnassa, eikä poliitikoiksi valmistuta samasta erittäin valikoivasta korkeakoulusta, mikä Ranskassa on enemmän sääntö kuin poikkeus. Asun Pariisissa asuinalueella, jossa paikoitellen 40 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella, eikä Mersuilla ajele kukaan. Helsingissä sellainen vielä toistaiseksi tuntuu kaukaiselta, mutta se on luultavasti tulevaisuudessa todellisuutta täälläkin. Hyväosaisten pako lähiöistä ja puhe no-go-zoneista tuntuu absurdilta, kun helsinkiläinen kerrostalolähiö vaikuttaa lähinnä uneliaalta. Mielikuvilla on kuitenkin merkitystä.

***

Kun eri ihmisryhmien väliset kuilut levenevät paitsi ajatuksen tasolla, myös käytännössä, on toisen asemaan asettuminen yhä vaikeampaa. Siksi on mielestäni tärkeää, että Suomessa maksetaan paljon veroja ja pidetään kaikki palvelut maksuttomina kaikille – ja mielellään huolehditaan siitä, että ne ovat vielä hyviäkin. Hyvin elämässä pärjänneiden individualisoivassa puheessa yhä useammin julkista peruskoulua parjataan tasapäistämisestä ja ”huippuosaajien” laiminlyömisestä. Samaan aikaan naapuriin ei haluta kodittomien asuntolaa. Positiivinen pyskologia unohtaa, ettei ole olemassa universaalia, yksinkertaista reseptiä, jolla jokaisesta tulee onnellinen ja menestynyt. Siksi olen huolestuneena seurannut Suomessa viime vuosina herännyttä keskustelua. Yhtäkkiä hyvinvointivaltion ylläpitäminen kaikille ei olekaan niin tärkeää, ja säästöt kohdistuvat rajusti etenkin niihin palveluihin, jotka ovat olleet tähän asti universaaleja. Universaalius tekee niistä kansaa yhdistäviä ja yhteen sitovia instituutioita. Ei ole vaikea kuvitella, että tulevaisuudessa julkiset palvelut ovat vain vähävaraisten vaihtoehto. Silloin ei tunnu pahalta leikata niistäkään – eihän se kosketa henkilökohtaisesti. Ihmisistä tulee ”nettosaajia” ja verojen maksamisesta hyväntekeväisyyttä.

Empatia ei ole radikaalia, eikä korkeiden verojen ja kattavien julkisten palveluiden puolustaminen hyysäämistä. Se on myös itsekästä: kukapa ei haluaisi asua maassa, jossa voi luottaa saavansa turvaa, kun työmarkkinat ovat yhä epävarmempia, ja voida uskoa siihen, että lapset pääsevät yliopistoon vaikka sairastuisi vakavasti. Tai voida asua missä tahansa päin Helsinkiä ilman, että asuinalueet on rajattava aidoin ja turvamiehin.

Minä ainakin haluan.

Toivotan siis rakkauden ja empatiantäyteistä joulua kaikille! 🙂