Olen nyt marraskuussa kirjoittanut näköjään tavallista vähemmän. Olen sen sijaan lukenut enemmän kuin aikoihin, niin tiedettä kuin kaunokirjallisuuttakin. Ja pakko sanoa, että ihmettelen miten en ole lukenut enemmän sitten teini-iän. Kun joku onnistuu kirjoittamaan ylös kaikki ne epämääräiset ajatukset, joita on päässään pyöritellyt, mutta joita ei koskaan ole itse saanut muotoiltua lauseiksi… Se tuntuu hyvältä! Tekisi mieli heittää kuvitteelliset yläfemmat kirjoittajan kanssa. Niin ja tulinpa tajunneeksi, vähän leuhkasti ehkä, että maailman parasta self-helpiä on lukea romaaneja. Tai sosiologiaa. 

***

Kirjoitin, ja julkaisinkin, jo aikaisemmin jutun, jossa pohdin naisiin kohdistuvia ulkonäköpaineita. Kovin moni sitä tuskin ehti edes lukea, en jotenkin kokenut, että se ansaitsi sittenkään tulla luetuksi 😀 Kamelin selän katkaisi Hesarin pääkirjoitussivulle viikonloppuna eksynyt raikas tuulahdus 1900-lukua tämän vieraskynän muodossa. Lauri Malkavaara saattoi kirjoittaa hassuttelumielessä, mutta itselleni tekstin hurskasteleva mainsplaining oli lähinnä punainen vaate. Lehtijuttu toistaa niitä vanhoja stereotypioita, joissa naiset puunaavat itseään ja miehet ostavat kalliita autoja, ja jossa vain miehet voivat pelastaa naiset itseltään. Tuore näkökulma, toden totta!

Kirjoitin joskus aikaisemminkin blogissa meikkaamisesta, ja yhteiskunnallisesta paineesta naisille näyttää tietynlaiselta. Kauneus ja ulkonäköpaineet ovat yhä useammin olleet mielessäni yhä enemmän tultuani Ranskaan, jossa naisten paine näyttää kauniilta, ja sitä kautta tulla hyväksytyiksi on selvästi voimakkaampaa kuin Suomessa. Ajatus tiivistyy etenkin pariisilaisten paineeseen olla laihoja; keskustelut muiden suomalaisten ystävien kanssa vahvistavat sen, etten ole yksin ajatusteni kanssa ja onpa siitä kirjoitettu mediassakin muun muassa täällä. Olen kuullut ranskalaisten arvostelevan kovinkin sanoin toistensa ulkonäköä ja naisten ahdistuvan syömästään ruuasta, tavoilla joita Suomessa pitäisin kummallisina. Paine olla hoikka on etenkin Pariisissa niin voimakas, että olen välillä itsekin vilkuillut epävarmana peiliin. 

Sen sijaan, että yhteiskunnan vähittäinen vapautuminen ja tasa-arvoistuminen olisi johtanut siihen, että naiset ottaisivat itse ohjat käsiinsä ja kieltäytyisivät kollektiivisesti alistumasta vahingollisiin normeihin, he ovatkin tulleet osaksi järjestelmää, jossa naisen kuuluu viedä mahdollisimman vähän tilaa. Nainen voi näyttäytyä julkisesti, mutta hän ei saa viedä liikaa tilaa, ei konkreettisesti tai pitämällä meteliä itsestään. Naiset eivät ole enää piilotettuja koteihinsa, mutta henkinen vapautuminen antaa vielä odottaa itseään. Kontrolli ei tule enää ulkopuolelta, vaan se on sisäistettyä. Korsetti on jo historiaa, mutta naiset ovat nykyään sen sijaan henkisen väkivallan uhreja: media, populaarikulttuuri ja internet välittävät jatkuvasti naiskuvaa, joka viestittää kelpaamattomuudesta. Monien kulutustuotteiden myynti ja mainostaminen perustuu naisten huonolle itsetunnolle. Se, että näin on, ei kuitenkaan ole naisten itsensä vika. Mukautuminen normeihin ja odotuksiin on tulosta siitä kamppailusta, joita naiset joutuvat käymään lunastaakseen paikkansa ”uskottavina” yhteiskunnallisina vaikuttajina. Nämä kauneusnormit vaihtelevat, mutta rakenne säilyy.

***

Lauri Malkavaaran ja monien muiden tapa sysätä vastuu kauneusnormien omaksumisesta naisille itselleen ja vähätellä valtarakenteiden voimaa, on osoitus ymmärtämättömyydestä. Samalla se asettuu jatkumoon keskustelussa, jossa mikään, mitä naiset tekevät ulkonäölleen, ei ole koskaan hyvä. Naisten olemus ja tapa olla tulevat ikään kuin legitiimeiksi vasta miesten hyväksyvistä katseista, ja siksi tarvitaan miehiä kertomaan, ettei naisten tarvitse meikata tai pukeutua korkokenkiin. Tai päin vastoin, nimen omaan kehottaa pukeutumaan korkokenkiin. Samalla naiset tulevat jälleen kerran kuvatuiksi avuttomina raukkoina, jotka odottavat miehen lempeää ohjausta.

Onneksi ilmassa on paljon erilaisia soraääniä. Toivottavasti Hesarikin seuraa jatkossa omaa aikaansa!