Viime viikolla Laura Lindstedt voitti odotetusti Finlandian teoksestaan Oneiron. Varsinainen kohu palkinnosta kuitenkin syntyi, kun kirjailija ei tyytynytkään puheessaan vain kiittämään kunniasta ja puhumaan taiteen merkityksestä, vaan kommentoi kovasanaisesti myös Suomen tämänhetkistä hallitusta. Keskustelu talouspolitiikasta ja maan suunnasta on koko syksyn käynyt vilkkaana, ja mielestäni oli hienoa, että Lindstedt päätti käyttää omat viisi minuuttiansa myös osallistumalla keskusteluun. 

Moni kiittelikin Lindstedtiä, mutta joillekin se oli myös liikaa. Ilmassa oli äänenpainoja, joiden mukaan Lindstedtin saama veroton palkintoraha vie samalla oikeuden osallistua poliittiseen keskusteluun. Verosuunnittelu siis ilmeisesti ei vie oikeutta käyttää samaa poliittista valtaa. Yhteiskunnassa valtaa on jo muutenkin eniten heillä, joilla on eniten rahaa – ilmeisesti nyt myös julkisella sanalla on paksumman verokertymän myötä isompi painoarvo. (Haluaisinkin kysyä, millä mandaatilla siinä tapauksessa Ruotsiin veronsa maksava Björn Wahlroos edelleen kommentoi Suomen asioita….)

Talouskeskustelua on mielestäni muutenkin jo pitkään vaivannut retoriikka, jossa taloutta koskevat mielipiteet esitetään epävalideina, jos ne (kärjistäen) esittää joku muu kuin Sixten Korkman, Matti Apunen tai Nordean pääekonomisti. Talous on aihe, jossa arvovalinnat muuttuvat kansallisten välttämättömyyksien toteuttamiseksi ja niiden kritisoiminen, etenkin taiteilijan ja (kauhistus!) naisen asemassa, on astumista liian suuriin saappaisiin. Mandaatti osallistua keskusteluun pitää ilmeisesti lunastaa opiskelemalla taloustiedettä yliopistolla ja olemalla mies. Tämä siitäkin huolimatta, että taloustieteelliset teoriat ovat kaikkea muuta kuin empiirisesti yksiselitteisesti todistettavia. Sen huomaa siitäkin, miten monenlaisia talousteorioita maailmaan mahtuu. Taloustiede ei ole fysiikkaa, vaan yhteiskuntatiedettä, joka ei koskaan kykene aukottomasti selittämään sitä, miten maailma toimii. Kaikki eivät kannata talouskuria, koulutuksesta leikkaamista ja yleistä kurjistamispolitiikkaa. 

Kun lähes kaikki näin suljetaan talouskeskustelun ulkopuolelle, hämärtyy se, että kyseessä on poliittinen keskustelu. Talouteen liittyvät päätökset pyritään esittämään ei-poliittisina, vaikka ne ovat nimen omaan poliittisia. Taloudelliset päätökset koskettavat meitä kaikkia, eikä Suomi ole olemassa tuottaakseen ennen kaikkea kilpailukykyisiä yrityksiä kaiken muun kustannuksella. Tälläkin hetkellä hallitus tekee leikkauksia terveydenhuollosta ja koulutuksesta, mutta satsaa autoihin, maatalouteen ja veronkiertoon. Olisi hulluutta väittää, että nämä eivät olisi arvovalintoja.

Siksi niistä päätöksistä on puhuttava muuallakin kuin Etelärannassa tai suljetuissa kabineteissa. Siksi talouden taustalla olevia ideologioita saa ja pitää kritisoida ja kyseenalaistaa. Siksi meillä on oltava taiteilijoita, kirjailijoita, kriitikkoja, toimittajia ja muita äänensä kuuluviin saavia ihmisiä, jotka kyseenalaistavat yhden totuuden politiikan. Taiteilijan tehtävä ei ole tehdä makrotaloustiedettä, vaan esittää huomioita ajastamme. Ja ne huomiot, ne voivat olla hyvinkin tärkeitä.