Harharetkiä

19.11.2015 reettam

Mitä onni on – ja kannattaako sitä tavoitella?

Olen sattuneesta syystä pyöritellyt vähän tavallista isompia keloja päässäni viime aikoina – paitsi maailmanmenolla, ehkä myös marraskuulla ja pimeydellä on osuutta asiaan. Onneksi kohta voi alkaa odottaa joulua – tai okei, odotan sitä jo. Keitimme jo kaverin kanssa glögiä ja kuuntelimme Sufjan Stevensin ihan loistavaa joululevyä Silver & Gold (5/5, suosittelen!)

Kirjoitin positiivisuudesta jo aikaisemminkin, mutta onnellisuuden ja positiivisuuden välinen suhde pohdituttaa edelleen. Pahoittelen siis, että seuraavaksi saattaa olla vähän pohdintaa vailla päätä ja häntää. Kuten joskus sanoin, yritän täällä blogissa myös selkiyttää omia ajatuksiani! Bare with me 😀

***

Pyrkimys kohti onnellisempaa elämää on asia, joita varsin moni meistä tavoittelee. Oppaat paremmasta elämästä löytävät siksi aina ostajansa. Yhä uudestaan pohdimme, mikä on todellisen onnellisuuden taustalla. Haemme onnea liikunnasta, joogasta, ruokavaliosta, ihmissuhteista, taiteesta, matkustelusta tai savikippojen muovailusta. Onnelisuuden tavoittelusta on tullut koko yhteiskuntaa ohjaava normi, jonka olemassaoloon havahduin viimeksi esimerkiksi käydessäni Akateemisen kirjakaupan filosofia-osastolla. Yksittäisen filosofian klassikon vieressä oli riveittäin onnellisuusfilosofiaa.

Kun nykypäivänä tarkastelee niitä oloja, joissa ihmiset historiassa ovat eläneet, monesti ajattelemme, että he olivat väistämättä onnettomia. Olivathan olemassaolon materiaaliset puitteet vaatimattomat. Ihmiset kuolivat nuorina. Elämä oli perinteiden ja ennaltamäärätyn, periytyvän aseman määrittelemää jatkumoa, jossa ainoa toivonpilkahdus oli ajatus kuoleman jälkeen koittavasta pelastuksesta, ainakin meidän silmissämme. Mutta entä jos tarkastelemmekin menneitä aikoja vain oman maailmankuvamme läpi? Emmehän me voi tietää, miten kauan sitten eläneet ihmiset elämänsä kokivat, tai arvottivatko he edes elämäänsä kulloinkin kokemansa ”onnellisuuden” mukaan. Hyväätarkoittavat ja ihmettelevät kommentit kehitysmaiden lapsien hymyistä ja ”yksinkertaisista ilonaiheista” eivät heijastele kuin sitä, ettemme osaa katsoa maailmaa oman todellisuutemme ulkopuolelta. On hyvä muistaa, että yhdessä yhteiskuntien materiaalisen kehityksen kanssa ovat syntyneet esimerkiksi itsemurhat (muut kuin velvollisuudesta tehtävät rituaali-itsemurhat) ja masennus.

Väitän, että ihmiset tänä päivänä eivät välttämättä ole ratkaisevasti onnellisempia kuin ennenkään, vaikka pintapuolisesti ajatellen niin pitäisi ollakin. Maailman muuttuminen muuttaa paitsi olosuhteita, joissa elämme, myös ongelmia, joita elämässämme kohtaamme. Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Tiedämme ehkä enemmän kuin aiemmat sukupolvet, mutta sen sijaan että se vain poistaisi ongelmia, se luo myös uusia. Nykypäivänä maailma on epävarmempi kuin ennen, elämä täyttyy valinnoista, ja vastuu omasta onnistumisesta ja onnellisuudesta lepää yksilön omilla harteilla. Onnellisuuden tavoittelusta on tullut paitsi hyvää tarkoittava tavoite, myös pakko.

Kun yhteiskuntien onnistumista mitataan erilaisin onnellisuusmittauksin, olen toki iloinen, että Suomi sijoittuu niissä hyvin. Suomalaiset kai siis ainakin päällisin puolin tuntevat olonsa onnellisiksi – tai ainakaan eivät halua tuoda negatiivisia tunteitaan kyselyissä esiin. Esimerkiksi ranskalainen valittaa huomattavasti helpommin yhteiskunnan epäkohdista olematta kuitenkaan sen onnettomampi, sillä se kuuluu kulttuuriin; Suomessa ongelmat on perinteisesti lakaistu maton alle, mutta itsemurhia tehdään huolestuttavan usein. Lisäksi on vähän epäselvää, mitä kyselyissä oikein mitataan? Eihän onnellisuus tarkoita samaa kaikille, kai?

Onnellisuus on myös mielestäni huono mittari sille, onko yhteiskunta asukkailleen hyvä paikka elää. Eiväthän tasa-arvon kaltaiset kysymykset välttämättä näy onnellisuusmittauksissa; epätasa-arvosta johtuva mahdollisuuksien rajallisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi onneton. Itse asiassa vaihtoehdottomuus voi myös lisätä onnellisuutta, jos ei ole tietoa tai toivoa paremmasta. Tasa-arvon kanssa sillä sen sijaan ei ole mitään tekemistä. ”Onnellisuus”, yksittäisen ihmisen kokemuksena, ei siis mielestäni aina kulje käsi kädessä muiden arvojen kanssa.

***

Jos onni on jatkuvaa tyytyväisyydentunnetta tai iloa, sitä ei voi koskaan tavoittaa. Sillä kaikki ei aina ole hyvin, eikä asioista voi ainakaan väkisin tehdä ilonaiheita. Muut tunteet kuuluvat elämään yhtä lailla, ja ne ovat ihan yhtä arvokkaita. Jatkuva keskittyminen onnellisuuteen ja sen tavoitteluun voi saada tavoitteen karkaamaan vaan kauemmas. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi välttämättä jatkuvasti onnellinen. Ei murheen alhoissakaan, mutta elänyt, tunteiden koko kirjolla.

Avainsanat: #asenteet

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä

15.11.2015 reettam

Kohti parempaa maailmaa

Halusin tässä vähän surumielisessä viikonlopun tunnelmassa kirjoittaa vielä vähän. Pariisin iskujen, Euroopan kiristyvän tunnelman, talouskriisin, ilmastonmuutoksen ja aseellisten konfliktien värittämässä uutistulvassa ei ole ihme, että moni tuntee kuristavaa ahdistusta maailman tilasta. Maailmassa on edelleen ihan liikaa pahaa – väkivaltaa, köyhyyttä, luonnontuhoja. Mutta joskus olisi hyvä kaikkien, myös allekirjoittaneen, muistaa, että se ei ole koko kuva.

Sillä monella tapaa maailma on koko ajan parempi paikka elää yhä useammalle ihmiselle. Koskaan näin moni ihminen ei ole voinut käyttää aikaansa esimerkiksi kirjojen lukemiseen, koulunkäyntiin ja maailman parantamiseen niin, että vatsassa on tarpeeksi ruokaa. Lähes kaikki maailman lapset pääsevät aloittamaan koulunkäynnin; liian harva edelleenkään pääsee opiskelemaan niin paljon kuin haluaisi, mutta 95 prosenttia pääsee koulutiensä alkuun. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten se olisi ollut uskomatonta. Enää ei.

Ihmisiä kuolee jatkuvasti väkivaltaan yhä vähemmän. Edelleen liikaa, mutta vähemmän. Yksikin toisen ihmisen kädestä kuollut ihminen on liikaa, mutta haluaisin silti uskoa tulevaisuuteen, joka olisi mahdollista myös ilman väkivaltaa. Suurien kriisien kohdalla se tuntuu aina vaikealta, mutta en haluaisi pitää sitä mahdottomana. Katsottaessa esimerkiksi väkivallan vähentymistä Suomessa näyttäisi siltä, että se voisi kuin voisikin olla mahdollista. Että väkivalta olisikin katoava luonnonvara.

Tiede ja kansalaisaktivismi ovat jatkossakin avainasemassa siinä, että maailma on tulevaisuudessakin parempi paikka elää. Että kehitys jatkuu, kuten tähänkin asti, parempaan suuntaan. Teknologia on jo nyt luonut sellaisia innovaatioita, joista me tavalliset pulliaiset emme edes tiedä vielä. Se, että sadan vuoden päästä energiantuotanto on täysin päästötöntä, ei ole täysin utopiaa. Se voi ihan oikeasti olla myös todellisuutta. Maailman pelastaminen ei välttämättä tarkoita sitä, että meidän on kaikkien asuttava sadan vuoden päästä lämmittämättömissä taloissa ja syötävä vain itse kasvatettuja nauriita. Se voi tarkoittaa sitä, mutta se ei ole väistämätöntä.

Monissa asioissa voimme hyviä asioita halutessamme toimia myös nurinkurisesti: esimerkiksi luomuruoka rasittaa ympäristöä huomattavasti enemmän ja kuluttaa todella paljon vettä. Koko maapallon ruokkiminen luonnonmukaisesti ei olisi mahdollista, koska sadot ovat puolta pienempiä. Geenimuuntelu voi olla paitsi pelottava uhka, myös maailman nälänhädän ja maatalouden ongelmien ratkaisu. Rokotteet ovat tehneet monista ennen kuolettavista tartuntataudeista lähes vaarattomia, eivätkä muuttaneet meitä kemikaalikyllästetyiksi kyborgeiksi.

Tällaisia asioita kannattaa miettiä, kyseenalaistaa myös omat, median välityksellä syntyneet mielikuvat. Onko tilanne todellakin niin toivoton?

Realismi toki tarkoittaa myös vaikeuksien ja ongelmien kohtaamista ja myöntämistä, eikä historiallista asioiden parantumista voi myöskään käyttää argumenttina puolustamaan asioiden nykyistä laitaa. Aina voimme tehdä myös paljon paremmin. Maailmanhistoria on kuitenkin täynnä paitsi kamaluuksia, myös ihmeitä. Isovanhempiemme elinaikana Yhdysvalloissa on harjoitettu apartheid-politiikkaa. Eurooppa oli täydessä sodassa alle sata vuotta sitten, mutta alueen maat tekevät nyt tiivistä yhteistyötä. Satoja tuhansia pakolaisia vastaanottaneessa Saksassa oli keskitysleirejä, joilta selvinneitä ihmisiä on edelleen elossa. Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen rakkaus oli sairaus vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Absoluuttisessa köyhyydessä ei ole koskaan elänyt suhteellisesti näin pientä osaa maailman väestöstä.

Muutos tapahtuu aina tuskallisen hitaasti etenkin heille, joita se koskettaa henkilökohtaisesti. Syrjintää, väkivaltaa ja muita ongelmia on edelleen, ja niistä puhun blogissa tulevaisuudessakin. Voimme kuitenkin oikeasti muuttaa melkein mitä tahansa, niin haluaisin uskoa. Että tulevaisuudessa maailma ei olisikaan synkempi, vaan parempi paikka elää. Siihen tarvitsemme yhteistyötä ja sitä, että maailma on jatkossakin täynnä aktiivisia ihmisiä, jotka teoillaan toimivat paremman huomisen puolesta.

Avainsanat: #asenteet, #media

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta