Turvapaikanhakija osaa tehdä myös työtä. 

Näin otsikoitiin Hesarin sivuilla eilen. Sunnuntainen Jani Leinosen näyttely ja pakolaiskriisin, talouskasvun ja työttömyyden ympärille keskittyvä julkinen keskustelu sai pohtimaan, miten me arvotamme ihmisiä. Mediassa pakolais- ja leikkauskeskustelu tuntuu typistyvän nopeasti kysymyksiin tuottavuudesta, numeroista ja veronmaksajien rahoista. Puhutaan siitä, kuinka paljon työtön saa päivärahaa ja kuinka paljon maahanmuutto maksaa Suomelle. 

Muistan eräältä kulutusta käsittelevältä kurssilta, miten entisissä itäblokin maissa oli Neuvostoliiton hajottua erityisen tärkeää kuluttaa, ja kuluttaa oikein: koskaan on tuskin tapahtunut niin suurta muutosta kuluttamistottumuksissa kuin juuri avautuneessa Itä-Saksassa. Länsimaisten tuotteiden kuluttamisella haluttiin osoittaa kuulumista samaan kulttuuripiiriin: kyllä täälläkin osataan. Mekin olemme osa tätä kulutuskulttuuria, josta kaikki haluavat saada osansa. Tuotteet eivät olleet vain tuotteita, ne olivat länsimaisia tuotteita, ja länsimaisen hyvinvoinnin symboleita. Ostamalla olet taas vähän lähempänä amerikkalaista unelmaa. Samalta kurssilta mieleeni jäi Suzanne Scheldin tutkimus, jossa dakarilaisille nuorille oli taloudellisista vaikeuksista ja köyhyydestä huolimatta tärkeää näyttää tietynlaiselta, osoittaa olevansa kosmopoliittia. Vaatteiden hankkimiseksi turvauduttiin tarvittaessa rikollisiinkin keinoihin, niin tärkeää on tuntea olevansa osa kulutuskulttuuria.

Joskus mietin, että elämme yhteiskunnassa, jossa talouskasvun luominen kuluttamalla ja ”yhteiskunnan rakentaminen” työnteolla ovat asioita, jotka yhä enemmän määrittelevät arvomme. Kuluttamisesta tulee kansalaisvelvollisuus. Silloin humanitaarista maahanmuuttoakin on perusteltava ihan vain altruistisen auttamisenhalun sijaan sillä, että he ovat mahdollinen työvoima- ja kuluttajaresurssi. Ajatelkaa, että lähikauppoihinne tulee turvapaikanhakijoiden myötä uusia asiakkaita! Työttömyydestä puhuttaessa esiin tuntuvat nousevan työttömyyden inhimillisten vaikutusten (esimerkiksi masentuminen, syrjäytyminen tai köyhyys) sijaan sen kustannusvaikutukset yhteiskunnalle: työttömyyteen on puututtava, koska se maksaa.

Voin rehellisesti myöntä etten tiedä oikeasti, millaista on olla köyhä, mistä voin olla kiitollinen. Mutta voisin kuvitella, että suhteellinen köyhyys tuntuu pahalta siksi, että vaikka se ei absoluuttisen köyhyyden tavoin välttämättä tarkoita nälkää tai elämää kadulla (joskus toki sitäkin), niin tulojen riittämiseen liittyvän stressin lisäksi se sulkee ulkopuolelle kuluttamisen kulttuurista. Hyvä kansalainen tekee työtä ja kuluttaa, jotta talouskasvu saadaan jatkumaan. Köyhyyttä on niin vaikea piilottaa, koska se näkyy ulospäin. Ei välttämättä ole varaa älypuhelimeen tai jatkuvasti uusiin vaatteisiin. Joissakin maissa ei ole varaa edes terveydenhuoltoon. En yhtään ihmettele, jos sitä haluaa vähän ylimääräistä rahaa saadessaan käyttää sen ”epärationaalisesti” johonkin kulutustuotteeseen sen sijaan, että jemmaisi rahan sukanvarteen. Kaikki haluavat tuntea olevansa arvokkaita, hyviä kansalaisia ja kuuluvansa joukkoon. Sitä tuntuu joskus köyhien televisioita kritisoivien olevan vaikea ymmärtää. 

Kannustaminen jatkuvaan kuluttamiseen palvelee suuryritysten etuja. Mainonta perustuu siihen, että tunnemme itsemme huonoiksi, parantelun arvoisiksi tai että koemme elämästämme puuttuvan jotain. Kuluttaminen on identiteetin rakentamista: kuka olen, mitä haluan viestittää, mihin ryhmään minä tällä ostopäätöksellä kuulun? Arvotamme erilaisia valintoja. Kangaskassi vai merkkilaukku, tennarit vai korkkarit, brändi vai hinta. Brändeille en ole immuuni minäkään, tässä kun istun tätä macbookillani kirjoittamassa, vaikka yritänkin tehdä fiksumpia päätöksiä. Haalin ympärilleni tavaroita, jotka liittävät minut tiettyyn sosioekonomiseen ryhmään: vintagevaatteita, tennareita, vinyylilevyjä. Tykkään itsekin kauniista esineistä, vaatteista, kirjoista, ja on häiritsevää ajatella että joihinkin esineisin suorastaan kiintyy (jotenkin vähän hassua). Eettisetkin kulutusvalinnat ovat kuitenkin kuluttamista. Nekin kovin moraalisilta kuulostavat kuluttamiseen liittyvät arvovalinnat ovat vain heidän saavutettavissaan, joilla valinnanvaraa on. 

***

On esitetty, että suomalaisessakin poliittisessa kulttuurissa maksimaalisen talouskasvun tavoittelemisesta on tullut sellainen superideologia, jolle kaikki muut poliittiset päämäärät ovat alisteisia. Julkisen sektorin ei ole tarkoitus olla mahdollisimman hyvä, vaan sen tulee haitata mahdollisimman vähän talouskasvua. Ympäristönormit voidaan aina painaa villaisella, jos ne häiritsevät kasvua. Leikataan nuorten tulevaisuudesta, koska talouskasvu. Ei niin väliä ihmisoikeuksilla, kunhan talous kasvaa. Tiedän toki, että talouskasvua voidaan puolustaa sanomalla sen lisänneen hyvinvointia. Kieltämättä, onhan päivänselvää että jos raha on enemmän, on siitä myös enemmän kaikille jaettavaksi. Samaan aikaan se on kuitenkin kasvattanut kuilun kaikkein rikkaimpien ja muiden välille ennennäkemättömäksi. Talouskasvun hedelmät eivät jakaudu tasaisesti, enkä näe, että hyvinvointi ja talouskasvu mitenkään välttämättä aina seuraisivat toisiaan. En tiedä, ehkä joku osaa perustella tämän paremmin!

Väitetään, että olemme muuttuneet kansalaisista kuluttajiksi, jotka äänestävät lompakoillaan. Ongelmallista siinä on, että sellaisessa maailmassa ei kuluttamisen ulkopuolelle pudonneilla ole sananvaltaa.

Selvästi viime aikoina on tehnyt mieli kirjoittaa tällaisia maratonpostauksia 😀 Jos sitä seuraavaksi kirjoittaisi jostain vähän kevyemmästä?