Aarteita

image.jpg

Olen, niin kauan kuin muistan, ollut kiinnostunut vaatteista. Lapsena parasta oli päästä tonkimaan mummin tai tädin aarteita täynnä olevia vaatekaappeja (vaaleanpunainen tekokarvatakki tai paljetteja? Löytyy!) Teininä kiinnostuin Japanin nuorisokulttuureista, kuten aika moni teini kai siihen aikaan, ja pukeutuminen oli tärkeä osa sitä. Opettelin ompelemaan. Lukiossa tilasin Ranskan Voguen kotiin ja tuskin pukeuduin kahta päivää peräkkäin samoihin vaatteisiin. Muotimaailma oli kulutuskeskeistä, minäkin kannoin roposeni Aleksanterinkadun ketjuliikkeisiin. 

Mikä pukeutumisessa kiinnostaa? Vaatteet ovat, no, parhaimmillaan kauniita. Hipelöin kauniisti tehtyjä vaatteita yhä uudelleen, ihastelen suoria saumoja, tikkauksia tai kirjontaa. Kauniita kankaita. (Okei, outoa?) Vaatteiden avulla voi leikitellä erilaisilla persoonilla, kuvitella syntyneensä 1960-luvun Lontooseen marraskuisen harmaan Helsingin sijaan. Ne tekevät itsevarmemmaksi. Ne lähettävät viestin.

Lieneekö kyseessä yliopiston tiedostava ilmapiiri vai yleinen arvomaailman hidas muutos jonka aistin olevan ilmassa, mutta heräsin muotimaailman järjettömyyteen parinkympin korvilla. Luin kirjoja, katsoin dokkareita, yritin  (ja yritän) vaikuttaa. Enää en ole ostanut mitään (sukkia lukuun ottamatta) ketjuliikkeistä, kohta ehkä useampaan vuoteen. Tarkistan, missä vaate on tehty, ja miten laadukas se on (laadun tunnistamisesta hyviä vinkkejä esim. täältä). Ja sitä paitsi: miksi ostaa juuri mitään uutena, kun kirppiksiltä voi nykyään löytää mitä vain? Silkkipaitoja, kashmirneuleita, nahkatakkeja, merkkivaatteita. Löytämisen ilo on todellista, kun lumpun seasta poimii palan kultaa. Vähän parempien valintojen tekemisen ei aina tarvitse maksaa maltaita, mutta toisaalta mielestäni laatuun kannattaa panostaa, jos se vain on mahdollista. 

Käytettynä ostaminen helpottaa kaltaiseni esteetikon ja vaihtelunhaluisen moraalista krapulaa. Skeptikko saattaisi huomauttaa, että kierrättäminen houkutelee meitä kuluttamaan enemmän myös uutta, sillä voihan vaatteista aina hankkiutua helposti eroon. Haluaisin kuitenkin uskoa, että kiertotalous on pääasiassa hieno asia. Toiselle tarpeettomaksi muuttunut vaate voi toiselle olla aarre. 

Vaateteollisuudesta on viime vuosina onneksi kirjoiteltu paljonkin blogeissa, joten en ehkä halua nyt siitä sanoa enempää. Sortuneet tehtaat, ylityöt, lapsityövoima, kertakäyttömuoti; suurin osa on varmasti kuullut ongelmista ja ilahduttavan moni myös miettii omia valintojaan. Itsellänikin on vielä parannettavaa – kirppislöydötkin menettävät arvonsa, jos niitä kantaa kotiin lähes viikoittain.

Kuvituksena mökiltä viikonloppuna mukaan poimimani mokkatakki, jonka mummi on ostanut 1950-luvulla. Sitä on käyttänyt myös äitini ollessaan ikäiseni. Todellista kiertomuotia, sanon minä!

Muoti Höpsöä Ostokset

Tosielämää

hottikset_mainpicture.jpg

Hottikset. Kuva ohjelman kotisivuilta.

Viime viikkoina some-feedissäni on kohkattu Hottikset-realitysta (keväällä se varmaan oli Temptation Island…..) ja keskustelu tuntuu pyörivän aika paljon sen ympärillä, ovatko nämä sarjaan osallistujat kirjoittajan mielestä haluttua seuraa. Myönnän saaneeni vähän selittämätöntä mielihyvää osallistujien absurdeille kommenteille naureskelusta ja koko ohjelmakonseptin älyttömyydestä. Että joku oikeasti voi sanoa noin? Tai lähteä tollaiseen ohjelmaan?

Ja samalla on vähän syyllinen olo. Tosi-TV ruokkii tirkistelynhalua, jonka olemassaolon myöntäminen on noloa. Vielä kiusallisempaa on se, että katson käsikirjoitettua tosielämää kokeakseni jonkinlaisen virtuaalisen katharsiksen. On puhdistavaa katsoa ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään lähes mitä vaan ollakseen julkkiksia hetken verran. Että joku toinen on rehellisesti överi. 

Roxane Gay kirjoittaa loistavassa Bad Feminist-kirjassaan (tähän  kirjaan pitää palata, kun saan sen loppuun) rakkaudestaan realityohjelmiin ja pohtii samalla sitä, mitä ne kertovat katsojistaan. Sillä todellisuudessa tosi-tv:n hahmot ovat kaukana oikeasta elämästä. Tuotantotiimi marssittaa eteemme karikatyrisoitujen hahmojen kavalkadin, jonka tarkoituksena tuntuu olevan tarjota katsojilleen tunne siitä, että he peilaavat samalla jotain puolta itsestään tai ihmisyydestä yleensä. Että kyllä minäkin joskus olen konfliktihakuinen, mutta en nyt noin paha. Tai että ei mullakaan aina leikkaa, mutta kato tota. Samalla kun katsomme tosi-tv:tä, katsomme ehkä myös jonkinlaisia liioiteltuja versioita itsestämme. Tosi-TV kertoo loppujen lopuksi enemmän meistä, kuin ihmisistä, jotka siihen osallistuvat. He muuttuvat ruuduissamme viihteen välineiksi, joiden kautta katsojille tulee parempi mieli itsestään. Aitouden illuusio on kuitenkin aina olemassa, mikä tekee tosi-tv:stä niin kiinnostavaa. Se tarjoaa katsojille mahdollisuuden peilata omia arvojaan ja ehkä nauttia jonkinlaisesta moraalisesta ylemmyydentunnosta. Ja itseäni sen myöntäminen on inhottavaa, sillä onhan kyseessä kuitenkin oikeat ihmiset ja  heidän elämänsä. Onko se naurun aihe? Mitä se kertoo minusta?

Pohdin paljon sitä, mikä saa osallistujat antamaan itsensä niin kokonaan katsojien armoille. Nähdä, kuinka oma persoona pala palalta avataan viihteen nimissä kaiken kansan ihmeteltäväksi. Tai katsoa, kuinka sinusta tehdään tv:ssä hahmo, joka on vain yksi puoli siitä, mitä todellisuudessa olet. Tietävätkö nämä ihmiset, että jossain heille nauretaan? Vai eikö heitä oikeastaan kiinnosta? Mikä siinä julkisuudessa kiinnostaa? Tämän haluaisin joskus kysyä joltain heistä. 

 

P.S. Ihan mahtavaa, että tänne on löytänyt ihmisiä. Kiitos, kiitos, kiitos, olen tosi innoissani! 

 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta