Läjä valvottuja öitä. Sekä kiireisiä työvuoroja, joissa on saanut juosta tukka putkella tiskaten satojen turistien likaisia lautasia. Koko viikon olen jakanut huoneeni ventovieraan immeisen kanssa. Se alkaa jo tuntua tässä erityisherkässä kehossain. Jo on ihanaa päästä oman huoneen yksinäisyyteen, lepäämään koko viikon rasitukset poies.  Vaan tottuukohan siihenkään enää? Siihen, ettei ympärilläni enää olekaan kokonaista yhteisöä?

Takana on nyt tiivistä yhteisöelämää kokonainen viikko ja vielä pari yötä ylikin. Meinasin siinä itkunkin tirautaa, kun selkäni käänsin ja bussiin hyppäsin. Lieneekö johtui vain väsymyksestä ja valvotuista öistä. Vai haikeudesta, kun pitikin jo lähteä? Kenties molempia. Vaan oli se myös varsin rankkaa tälle yksinäisyydessä viihtyvälle yksilölle. Viihdyn valtavan hyvin oman itseni seurassa. Tarvitsen yksinäisyyttä pysyäkseni järjissäin. Ilman yksinäisyyttä en pysty nauttimaan muiden seurasta aidosti.

Tämä viikko siis koetteli herkkää mieltäni erityisen paljon. Olin jo tiistaina valmis lähtemään kotiin, kahden melkein valvotun yön jälkeen. Mutta en lähtenyt. Ja onneksi näin kävi. Jäin koko viikoksi. Vietin valamon luostarissa kokonaiset 8 yötä. Sekuntiakaan en vaihtaisi pois. Jälkeenpäin ainakin osaan arvostaa tätä kokemusta. Ja jälleen kerran olen viikon verran viisaampi. Ja eihän sitä tiedä, saatanhan vielä palata!