17.11.18 oli meidän ensimmäinen yhteinen iltamme, josta jo hieman kirjoitinkin edellisessä postauksessani. Vietimme kolmatta vuosipäivää tämän viikon keskiviikkona ja tätä yhteistä aikaa on ollut ihanaa muistella!

Tapasimme poikaystäväni kanssa pikkujouluissa luonani, jotka järjestin kahden kaverini kanssa vuonna 2018. Hän oli erään kaverini veli, jonka kaverini kutsui pikkujouluihin mukaan. Ja ei voi muuta sanoa kuin että onnekseni kutsui, koska siitä alkoi aivan uudenlainen elämä, ihana elämä. Vaikka ei mun edellisessä elämässäni nyt mitään vikaa ollut ja olin tavallaan tyytyväinen myös siihen elämään! Mutta hän vain sattui tupsahtamaan luontevasti täydentämään jo ennestään kivaa, joskin vähän epävarmaa ja hapuilevaa elämääni. Hänen kanssaan on ollut turvallista kasvaa ihmisenä ja parantaa omaa itseluottamusta. Hänen ei ole tarkoitus korjata tai parantaa mitään, mutta silti hän täydentää mua olemalla siinä omana itsenään. Hän tukee mua.

Ja kyllä sen vaan huomaa, kun jotain hyvää eteen tupsahtaa. Hän on mulle todellakin se oikea tyyppi, täydellinen tyyppi. Hankaluuksiakin toki välillä tulee kuten aina tulee olemaan, mutta niistä on selvitty yhdessä ja ne on kasvattanut todella paljon, yhdistänyt ja lähettänyt. Olen oppinut ettei hankaluuksia kannata välttää, vaan kaikesta ois tärkeää yrittää puhua. Ei pidä olettaa, vaan kysyä. Jos jokin vaivaa, sen voi sanoa ääneen ja asioista voi yrittää puhua hyvässä yhteishengessä. Ja välillä voi tulla vähän riitaakin, mutta tärkeintä ois silloin selvittää asia jälkeenpäin. Välttelemällä asioita, asiat tulevat helposti eteen tulevaisuudessa tai vievät muuten vaan turhaa energiaa.

Pidän itseäni nyt paljon tasapainoisempana ja arki rullaa ihan omalla painollaan. Kaikki on ollut todella luontevaa alusta saakka. Saan olla täydellisesti oma itseni ja näinhän sen ois aina pitänyt olla. Turha sitä on yrittää väkisin kenenkään tarrautuu, sen oikean kanssa kaikki vain tapahtuu, väkisin yrittämättä. Jos toinen todella tykkää, hän kyllä näyttää sen eikä juokse karkuun. Ei aina tarvii olla vaikeasti tavoiteltava tai mitään muutakaan. Voi vain olla. Hän kertoo rakastavansa ja näyttää sen teoilla. Hänestä sen näkee ulospäin, ilman että tarvitsee koko aikaa arvailla.

Ja mä nään sen kyllä myös itsestänikin, tunnen koko sielullani. Erityisherkkänä rakastuin voimalla ja tunsin sen koko kehossani. Nyt alkuhuuma on laantunut, mutta suhde vain paranee koko ajan, mitä pidempään ollaan oltu yhdessä. Eikä suhde oo ikinä ollut huono, se vain muuttaa muotoaan ja siinä on erilaisia vaiheita läpi elämän. Olen vihdoinkin tajunnut mitä todellinen rakkaus on. Se on tasaista kiintymystä toiseen, jonka eteen eteen pitää tehdä työtä päivittäin. Kaikki ei mee omalla painollaan itsestään, vaikka moni asia meneekin.

Tykkään, rakastan valtavasti. Ja jos kiinnostaa lukea, niin oon kirjoittanut rakkaudesta ennenkin, siitä mitä rakkaus oikein on!