Niin se vain lokakuu vierähti suhteellisen vikkelästi ohi kuin huomaamatta, ja toi mukanaan tunnelmallisen marraskuun. Myös muiden blogeissa pyörinyt viisi vuotta sitten -haaste on ollut mielessäni pitkään ja ajattelinkin ottaa haasteen vastaan nyt, kun mieleeni juolahti eräs muisto tasan viiden vuoden takaa marraskuulta.

Olen myös pohtinut ikäni tuomia oppeja. Ikä opettaa, niin hyvässä kuin pahassa. Ulkonäöltäni olen edelleen kuin 16 -vuotias ja mua luullaan suunnilleen aina joko alaikäiseksi tai nuoriso-opiskelijaksi aikuisopiskelijan sijaan.  Mutta onko minussa edes henkisesti tapahtunut mitään edistystä?

Viisi vuotta sitten…

…Olin mielestäni hieman seikkalilunhaluisempi ja tein rohkeammin kaikkea uutta. Olin nuori 23 -vuotias ja elämänintoa täynnä, mutta kuitenkin vähän hukassa. En oikein tiennyt mitä elämälläni tekisin. Olin myös hiukan yksinäinen ja huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Onneksi niitä kuitenkin alkoi hiljalleen löytyä ja uskalsin pikkuhiljaa ottaa muiden ystävyyttä vastaan. Olin muuttanut Helsinkiin kaksi vuotta aikaisemmin, ja aikalailla tasan viisi vuotta sitten marraskuussa lähdin Thaimaahan aivan yksin, elämäni ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni. Onko ikä tuonut mukanaan kasan mukavuudenalua, kun en enää lähde niin helposti noin suuriin haasteisiin? Vai onko minusta tulossa huonolla tavalla järkevä? Eli tylsä aikuinen?

Olen toki oppinut paljon hyvää tämän viiden vuoden aikana. Olen oppinut, että kaikesta kyllä selviää ja kaikki todellakin järjestyy. Jos ei hyvin, niin sitten vaikka huonosti. Mutta kyllä ne asiat aina järjestyy kuitenkin, hinnalla millä hyvänsä.

Olen oppinut tuntemaan itseäni vähän paremmin. Tutustunut erityisherkkyyteen ja muutenkin itseeni. Olen oppinut, että ohjat elämässäni ovat minulla itselläni. Alan hiljalleen hyväksymään itseäni ja sitä, että mun ei tarvitse miellyttää aivan kaikkia ja se on oikeastaan täysin mahdotonta. Riittää, että ne mun kaikista läheisimmät ihmiset tykkäävät musta. Olen oppinut, ettei valmiiksi tulla koskaan ja että sitä keskeneräisyyttä täytyy oppia vielä sietämään.

Olen oppinut, kuinka suuri merkitys ihmissuhteilla on meidän hyvinvointiin. Vaikka pärjäisimmekin yksin, niin muut ihmiset lisäävät aina meidän hyvinvointiamme, kaikilla elämän osa-alueilla. Kukaan ei pärjää aina yksin, eikä tarvitsekaan. On rohkeutta pyytää apua ja myöntää tarvitsensa muita. Ei se ole mitenkään noloa. Olen oppinut, että olen vielä täysin kesken tämän itseni hyväksymisen kanssa. Olen opetellut sietämään tunteita ja haavoittuvuutta.

Tätä ja paljon muuta ikä on tuonut elämääni ja tuo varmasti jatkossa paljon lisää hyviä sekä huonoja oppeja! Tuskin edes muistin kaikkea, mutta palaan niihin vaikka myöhemmissä postauksissa.

Nyt…

…Olen työharjoittelussa sosiaalisella alalla sosiaalisesta jännittämisestä ja ujoudesta huolimatta. Sinänsä aika rohkeaa sekin. En näemmä ole hukannut kaikkia rohkeuden rippeitäni tähän ikäkriiseilyyn, jossa huomaan olevani sittenkin se kuolevainen ihminen. Älkää antako mun kyynistyä kokonaan.

Viiden vuoden päästä… 

… Minulla on lapsi tai kaksi. Asumme jossain päin uuttamaata, mutta en vielä tarkkaan tiedä missä. Olemme yhdessä nykyisen poikaystäväni kanssa ja meillä menee paremmin kuin koskaan. Olen saanut pari vuotta aikaisemmin 30 -vuotislahjaksi matkan jääkiekon MM-kisoihin, ja ah -olisipa ne jossain ihan muualla kuin Suomessa. Mutta joka tapauksessa muistelen kyseisiä kisoja lämmöllä, sain matkan lahjaksi ihanalta äidiltäni.

Siinäpä mun tulevaisuuden suunnitelmat sitten ovatkin, en halua suunnitella kaikkea liian tarkkaan. Elämä ei kuitenkaan mene koskaan täysin niin kuin suunnittelee etukäteen, sillä elämä yllättää aina ja voi tuoda mukanaan jotain paljon parempaa kuin osasi etukäteen odottaakaan. Älä lukkiudu liiaksi ennakko-oletuksiin – missään asiassa. Ne vain rajoittavat sinua. Ole siis avoimin mielin elämäsi suhteen, mitä vain voi tapahtua milloin vain. Ja muista edelleen haaveilla!

Ennen kaikkea tulevaisuudessa: olen mieleltäni nuorekas, enkä ota mitään liian vakavasti. Hyväksyn, ettei elämää voi koskaan täysin hallita, mutta voin silti hallita, suunnitella ja vaikuttaa elämääni itse. Se ei ole kenenkään muun vastuulla. Nauran itselleni sekä muille (hyvällä tavalla totta kai), ja tykkään edelleen muumeista  (muuminäyttelystä tulee lisää ehkä vielä myöhemmin).

Tällainen tästä haasteesta nyt sitten tuli. Ehkä vähän erilainen kuin muilla, mutta ainakin minun näköiseni! Hauskaa iltaa ja hyvää yötä!

Olen ollut nyt kaksi viikkoa työharjoittelussa päiväkodissa 1-3 vuotiaiden ryhmässä. Ja niin kuin arvata saattaa, kiireistä on ollut eikä tylsää hetkeä monesti päivän aikana tule. Kiire ja tekemisen meininki on mielestäni mukavaa, koska silloin päivät menevät nopeasti, eikä sitä tylsää hetkeä tosiaan tule. Ja kyllä, onneksi me myös rauhotumme toisinaan toimintatuokioilla askartelemaan, lukemaan, laulamaan ja soittamaan sekä metsäretkille jne. Lapset tarvitsevat kiireetöntä kohtaamista joka päivä ja sitä heille myös haluan antaa. Ja tietysti on myös lepohetki ja vapaata leikkiä ja ulkoilua.

Ainoa miinus kiireessä on se minun huono muistini ja paniikkikupla. Kun on paljon muistettavaa ja paljon lapsia yhtä aikaa, jotain väkisinkin unohtuu. Varsinkin uudessa paikassa. Mutta nyt olen ollut tuolla jo kaksi viikkoa, joten ehkä se siitä vihdoin alkaa helpottaa edes hieman! Ja kyllähän se ajoittain alkaakin. Tämän viikon perjantaina oli vihdoin sellainen olo, että kyllä niitä parempiakin hetkiä on päivän aikana, sen kiireisen säheltämisen lomassa. Niihin kannataa kiinnittä myös huomiota. Kyllä minäkin pystyn tähän. On hyviä hetkiä huonojenkin joukossa. Ja ne lapset!! He ovat aivan ihania. He opettavat minulle enemmän kuin kukaan. Kun olin perjantaina lähdössä kotiin, eräs lapsista huusi hei hei, ja toivotamme toisillemme hyvää viikonloppua. Tuntuu, että lähennyimme päivän aikana taas hiukan. Ja lähennymme varmasti seuraavan 5 viikon aikana vielä paljon lisää! Heidän takiaan haluan oppia hyväksi ja rennoksi hoitajaksi, hyväksi kasvattajaksi. Ei saa olla liian lepsu miellyttäjä, mutta ei myöskään liian jäykkä jännittäjä. Pitää osata asettaa rajoja, eikä asettua peloissaan lapsen tahtoon, mutta ei olla myöskään liian jäykkä ja ehdoton. Täytyy osata heittäytyä leikkiin ja lapsen tasolle.

Mitä lapset ovat opettaneet minulle? Paljon! Siitä, kuinka paljon ihmeteltävää ympärillämme onkaan. On hienoa luontoa ja ihania eläimiä. He iloitsevat pienestäkin, kun minä helposti valitan. Olen oppinut sitä, kuinka sitkeällä työllä ja yrittämisellä voi oppia vaikka mitä. Esimerkiksi kävelemään (vaikka kyllähän nuo jo kaikki kävelevät itse) tai muita hienoja taitoja.Se lapsen sinnikkyys ja periksiantamattomuus ovat jotain niin ihailtavaa! Mihin minä olen sen kadottanut? Toki, perusluonteeltani nyt vain olen vähän tällainen laiska, sellainen joka luovuttaa helposti. En ole kovin sinnikäs, vaan juurikin se helposti luovuttava. Jos epäonnistun, miksi yrittää enää uudelleen? Ei mitään järkeä!

Mutta miten ihmeessä voisin oppia hyväksi kirjoittajaksi, jos en harjoittele ja harrasta kirjoittamista säännöllisesti? Miten voisin olettaa saavani tästä itselleni työn kuukaudessa, jos en tee mitään sen eteen: Hanki verkostoja tai harjoittele? Kaikki ei tapahdu vain eteenpäin lipumalla ja odottamalla. Joienkin asioiden eteen täytyy nähdä vähän vaivaa ja laittaa hieman omaa panostaan peliin. Välillä tarvitaan sitä kuuluisaa sinnikkyyttä, jota voin kehittää sitäkin itsessäni. Kaikki ei tapadu odottamalla, vaikka moni asia tapahtuukin minulle ns. ”sattumalta”. Mutta ei kannata tuudittautua siihen sattumaan liikaa. Elämä on myös omissa käsissä ja voin vaikuttaa siihen itse omalla toiminnalla. Tekemällä tekoja ja työtä haaveideni eteen. Liittymällä vaikka Linkedliniin ja alkamalla seuraavien kuukausien aikana hankkimaan itselleen niitä verkostomahdollisuuksia. Ja kirjoittamalla ahkerasti. Kaikki ei ehkä tapahdu vielä ekan vuoden aikana, mutta kahden vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan eri. Never know. Ole sinnikäs ja toivo parasta. Ja ennenkaikkea: Olen yrittänyt parhaani ja tehnyt kaikkeni haaveeni eteen. Myöhemmin ei tarvii katua yrittämättömyyttä ja sitä surullisen kuuluisaa laiskuutta. Ja ehkä sillä onnellakin on osansa pelissä. Vielä joskus.

Mitä muuta olen oppinut? No ainakin vähän rentoutta. Elämässä on paljon kauneutta ja hyvää. Se kannattaa huomata.

Mitä muuta minulle sitten kuuluu? Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Eilen oli halloween kauhuleffa -ilta, jossa leffa ei tosin ollut kovin pelottava. Nyt olen menossa Lohjalle poikaystävää näkemään ja kirjoitan tätä postausta. Ja niin! Mitä sulle kuuluu?

Varo leikkiviä lapsia -ne voi opettaa ja kasvattaa. Alla on myös hieno kurpitsa eilisestä leffaillasta. Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa just sulle!