Erityisherkkyys ja työ
Erityisherkkyys voi olla erityisen ihanaa. Itken ja liikutun hyyvin helposti ja tykkään kaikesta tunteellisesta ja kauniista. Rakkaus ja kaikki tunteet ovat ihania ja ne tuntuu erityisen voimakkaasti. Imen kaikki muiden tunteet helposti itseeni, mikä on sekä hyvästä että pahasta. Töissä sitä voi hyödyntää kiinnittämällä enemmän huomiota asiakkaiden tai työkavereiden tunnetiloihin, ja olla empaattinen itseään kuitenkaan väsyttämättä liikaa.
Mä huomaan usein myös sen, että mulla on töissä aika huono paineensietokyky. Mun on vaikea keskittyä moneen asiaan kerrallaan. Alan helposti panikoimaan, jos pitää tehdä tosi nopeasti töitä. Parasta jälkeä saan, kun voin tehdä ihan rauhassa, ilman häiriötekijöitä, kenties yksin. Hälinä ja muiden katseet häiritsee. Moni asia voi liittyä myös paljon muuhunkin ja itsetuntemus varmasti auttaa kehittämään itseään myös näissä asioissa. Ja ymmärrän myös sen, että välillä omaa toimintaa on syytä katsella kriittisesti ja korjata. Asiallinen palaute on hyvästä silloin, kun tekee jotain väärin. Aina itsessä on jotain kehitettävää.
Tämä herkkyys ei ole missään nimessä sairaus, jolla voi nostaa itseään jalustalle, se ei ole erityisen erityistä vaan ennemminkin superherkkyyttä. Se on osa minua, minun luonnettani. Se on ja pysyy minussa, aina. Se ei oikeuta mitään, mutta voi mahdollistaa ja vaikeuttaa paljon.
Töissä ollessani olen myös toisinaan hävennyt ja selitellyt tarvettani olla ja syödä tauoilla yksin. Mutta keskusteltuani muiden herkkien kanssa, olen todennut sen olevan aivan normaalia meille herkkiksille. Ja nyt kehtaan sen myöntää: Välillä tarvitsen omaa aikaa myös töissä. Vaikka työni ei ole aina niin sosiaalisesti kuormittavaa kuin muilla, tykkään silti syödä yksin. Olen kokenut aina niin, että sitä pidetään hieman outona ja yleisen säännön mukaan on normaalimpaa syödä yhdessä ja harrastaa small talkia. Mä en ole ihmisten kanssa yhtään hyvä myöskään sosiaalisen jännittämisen vuoksi, mutta ehkä herkkyys tekee myös sen, että väsähdän ja ahdistun siitä sosiaalisuudesta ehkä helpommin kuin muut, ylivirityn. Olen hävennyt sitä ja yrittänyt mahtua liikaa muiden muottiin sopivaksi. Välillä epäonnistuen.
Saatan jännittyneenä ja ahdistuneena vaikuttaa tylyltä ja sitä haluan kaikista vähiten. Pitäisi vain avata rohkeasti se suu ja sanoa vaikka vaan ”moi”. Hymyillä, sekin saa ihmeitä aikaan. Mutta miksi ihmeessä se on joskus niiin vaikeaa? Myös silmiin katsomisessa on varaa kehittyä, edes kahden sekunnin verran. Haluan oppia paremmaksi ihmisten kanssa ja samalla myös pitää omista tarpeistani kiinni. Ehkä oman tarpeen huomaaminen ja siitä kiinni pitäminen auttaa olemaan muiden kanssa paremmin. Ja tosiaan: Välillä haluan syödä yksin, ja sen pitäisi (siis pitää) ja olla ihan ookoo. Se ei ole henkilökohtaista, eikä tarkoita sitä, että minulla olisi jokin hätänä. Välillä tarvitsen omaa aikaa ladatakseni sosiaalisia akkuja, jotka tyhjenevät nopeasti. Se on osa minua. Aina. Ehkä vain pitää puhua tästäkin asiasta enemmän ääneen, esimerkiksi siellä työpaikalla?
Oman rajan veto ja rajojen asettaminen voi olla joskus hyvin vaikeaa. Itsellä ainakin taipumus ylimenevään miellyttämiseen. Teen helposti niin kuin muut tahtoo vaikkei jaksaisikaan (vai onko tämä enemmänkin opittu tapa? Ehkäpä). Ein sanominen on tuplasti vaikeampaa kuin kyllän sanominen (kenellepä ei). Ehkä tähänkin auttaa se itsetuntemuksen lisääminen ja itsensä arvostaminen? Ehkä nämä auttavat lisäämään omaa jaksamista töissä.
Miten erityisherkkyys näkyy muilla erityisherkillä töissä? Mitä hyötyä ja haittaa siitä on ollut, missä olette olleet töissä?
