Toisinaan saataa ja myrskyää ukkosen lailla, toisinaan taas paistaa aurinko ja kesä on kuuma kuin Naantalin aurinko. Talvella on kylmä, syksyllä taas pimeää ja synkkää. Keväällä kaikki herää henkiin, loskasta huolimatta. Säätilat tulee ja menee juuri niin kuin haluaa. Ne vaihtelee ihan omalla painollaan.

Mutta entä sitten, mitä tapahtuu jos säätilaan yrittää ripustautua, pitää auringosta ja lämmöstä kaikilla voimillaan kiinni? ”Ei älkää menkö, en tykkää synkästä pohjolasta syksyisin…”.

Nimenomaan! Ei se toimi niin. Sää ei tottele sinua,  ei kuuntele sitten laisinkaan. Se menee ihan oman mielensä mukaan. Niin on myös tunteiden laita. Ne tulee ja menee juuri niin kuin menee. Juuri niin kuin ne tahtoo, aivan oman mielensä mukaan nekin. Mutta onneksi voimme vaikuttaa omilla ajatuksillamme tunteidemme kestoon, eikö ole hienoa?!

Vaan entä jos takerrun tunteisiin kaikilla voimillani, ajatuksillani? Syntyy stressiä. Tunne pitkittyy, jos takerrun siihen. Se voi aiheuttaa tuloksia kehoon. Miksi siis takertua tunteisiin niin kovin? Minähän siitä vain kärsin, ei kukaan muu! Pääsisin paljon helpommalla itse, jos antaisin vain olla. Eläisin sen tunteen vain läpi (juuri sen pienen hetken, mitä se ikinä kestääkään). Harva tunne on aivan oikeasti niin pitkä, yhtä pitkä kuin päiviä kestävä mykkäkoulu. Sinä vain teet siitä itse niin pitkän. Ja usein esimerkiksi minulla on taipumus ripustautua tuntitolkulla pelkoon ja jännitykseen, tulevaisuuden panikointiin etukäteen.

Ja, miksi ihmeessä olla vihainen ja katkera jollekin koko päivä, ilman että toinen edes tietää siitä? Eihän se ole toiselta pois, se vain pilaa oman päiväsi…

Vaan, entä jos päästääisinkin nopeammin irti? Mitä tapahtuisi? Entä jos eläisin tunteen läpi vain sen lyhyen ajan mitä se luonnostaan kestää?  Kiinnittymättä tai takerumatta tunteeseen, se vaihtuisi paljon nopeammin uuteen, aivan kuten säätilatkin tekee. Elämä olisi helpompaa, tunteet helpottuisivat niiden vaikeudestaankin huolimatta. Mutta joskus se on yllättävän vaikeaa päästää irti, myönnän sen kyllä!

Vertaa tunteitasi säätilan. Me tulee ja menee miten menee ja lopulta häviää. Sellaista se elämä on!

Muut pystyy esiintyy sen avulla (tai siitä huolimatta),
Mä en pysty esiintyy sen vuoksi.
Mulla se pilaa suorituksen, ei paranna sitä.

Mun kohdalla sosiaalisten tilanteiden pelko näkyy lähes kaikilla elämäni osa-alueilla, vaikeuttaa elämää ja ihmissuhteista suunnattomasti. Esimerkiksi esiintyessä meen aivan lukkoon ja jäädyn täysin.
Vaikka muistaisin kaiken sanomani sanasta sanaan ulkoa (juuri viisi minuuttia ennen esiintymistäni), muiden mua katsoessa unohdan kuitenkin aivan kaiken ulkoa opetellun. Jähmetyn mykäksi, menen aivan lukkoon. En kestä olla huomion keskipisteenä. Ja fyysiset oireet vain pahentaa esiintymistilannetta. Punastun naamasta tulipunaiseksi, eikä käsieni tärinää voi olla huomaamatta kukaan. Jos yritän puhua, ääni alkaa täristä, pahimmassa tapauksessa alan änkyttää. Joskus olen jopa seisonut kauhusta kankeana aivan hiljaa, muiden katsoessa mua hiljaa tarkkaillen. Huonot kokemukset esiintymisestä vain pahentaa tilannetta, ja kynnys uuteen esiintymiseen kasvaa ja vaikeutuu.

Mun kohdalla jännitys ei oo enää normaalia, suorituskykyä parantavaa, vireystasoa nostavaa jännitystä. Vaan ennemminkin pelkoa, joka lamaannuttaa mut toimintakyvyttömäksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mun kohdalla pelko heikentää suoritusta, ellei jopa pilaa sen. Alisuoriudun sen vuoksi lähes kaikesta, mitä tahansa teenkin muiden mua katsoessa. Se hävittää kaikki ajatukset päästä.

Kaiken mitä voi liittää esiintymispelkoon, voi liittää melkein mihin vain elämässäni. Etenkin ihmissuhteisiin.
Mua jännittää ihmisten kanssa, ja monet ihmissuhteeni ovat menneet jännittämisen vuoksi solmuun. Ryhmätilanteissa en uskalla puhua muille. Ja mitä kauemmin istun hiljaa, sitä suuremmaksi kynnys puhumiseen kasvaa. Siispä, muille olen yleensä se outo ja mykkä muukalainen, joka ei puhu koskaan mitään. Jopa kahden kesken yritän aivan liikaa. Muutun aivan oudoksi.

Käyttäydyn juuri niin kuin en haluaisi käyttäytyä. En vain osaa käyttäytyä niin kuin haluaisin. Pelko ohjailee mua, mä en sitä… Joskus on hyvin vaikea luottaa siihen, että pärjään sosiaalisissa tilanteissa ollenkaan. Koska olen epäonnistunut niissä lapsesta saakka. En luota osaavani, kykeneväni tai pärjääväni. Jopa yksinkertainen ruoanlaitto voi olla hankalaa muiden seuratessa vierestä. Mietin ihan liikaa, mitä muut ajattelee. Olen huonompi kun nuo muut. Koska olen ujo. Hiljainen. Jännittäjä. Ja saanut kuulla siitä koko ikäni.

”Entä jos epäonnistun taas ensi kerralla, yhtä pahasti kuin viimeeksi? Entä jos unohdan muiden edessä taas kaiken mitä piti sanoa, ja seison tulipunaisena aivan hiljaa, 15 minuuttia putkeen?!” Loputon noidankehä, joka ruokkii itse itseään. Omat ajatukseni ovat mun pahimpia vihollisia.