En ole aikaisemmin pohtinut elämää juurikaan rahan näkökulmasta, mutta viime aikoina kyseinen aihe on kuitenkin alkanut kiinnostaa aikaisempaa enemmän.

Olen aina uskonut siihen, etten minä voisi rikastua, enhän minä nyt ole mikään uraihminen. Olen vain tällainen. Normaali ihminen. Mutta miksi uskon, etten voi rikastua, koska en ole saanut jo rikkauksia? Ei ne rikkaudet rikkaillekaan ole aina ilmaiseksi tullut, vaan kovalla työllä. Ehkä niitä rikkauksia on edeltänyt konkurssi, toinenkin? Oprah oli köyhästä perheestä, mutta rikastui silti. Se jos mikä todistaa sen, että omalla asenteella voi onnen ohella olla väliä! Rikkaus ei ehkä tule helpolla, mutta kaikesta kannattaa haaveilla. Ja nyt kun tarkemmin pohtii, niin kyllä tosiaan on ihan loogista, että oman perheen taustalla on väliä lapsen alitajunnan ja arvojen synnyssä. Lapsi imee itseensä kaiken ympäristöstään. Miksi uskon näin?

Olen viime aikoina kuunnellut hypnotisoija Sami Minkkistä (yksi niistä lukuisista Sami Minkkisistä), joka pitää erilaisia henkisen hyvinvoinnin kursseja. Hän on puhunut erilaisista uskomuksista muun muassa rahan suhteen (uskomus siitä, voiko olla rikas vai ei). Se on saanut mut ajattelemaan omaa taustaani. Minä olen köyhästä perheestä, enkä ole kauheasti rikastunut itsekään aikuisiällä… Hmm, miksiköhän? Sattumaa vai kenties vanhemmiltani opittua?

Kyllä, nyt alan vahvasti uskoa siihen, että vanhempien varallisuudella ja köyhyydellä on helposti taipumus periytyä. Itse olen tosiaan siis köyhästä perheestä ja lapsena oli toisinaan rahallisesti tiukkaa. Äitini oli yksinhuoltaja ja teki monenlaisia pätkätöitä matalapalkkaisilla työpaikoilla. Lopulta hän opiskeli itsensä mielekkäälle alalle liki 40 vuotiaana, jonka seurauksena löysi nykyisen työnsä, jossa viihtynyt jo monia vuosia.

Vanhempieni tausta on luultavasti vaikuttanut siihen, miten ajattelen rahasta ja työstä. En ole koskaan kurkottanut tähtiin tai hyväpalkkaiseen työhön. Olen aina uskonut olevani aina ja ikuisesti köyhä, tyytynyt osaani sen kummempia ajattelematta. En ehkä ole uskonut mahdollisuuksiini. Miten minä muka voisin rikastua, en mitenkään! Enhän minä nyt luota omiin kykyihin saatika itseeni.

Kai mä oon aina tyytynyt vain osaani. Mutta sitten tullaankin jo seuraavaan kysymykseen: Miksi ihmeessä uskon näin? Minulla on aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kun kaikilla muillakin. Kuinka rikkaat ovat saaneet rikkautena? Kovalla työllä. Miksi minä en kykenisi kovaan työhön, jos niin haluaisin? Elämä on täynnä valintoja. Minä olen ehkä tiedostamatta, vanhempieni perässä valinnut elää tämän näköistä elämää, jossa suurin motiivi ei ole rikkaudet ja suuri määrä rahaa. Mutta jos nyt tarkemmin ajattelee, niin kyllähän se suurempi määrä rahaa elämää helpottaisi, kun ei tarvitsisi jatkuvasti miettiä mitä voi ostaa/ tehdä ja mitä ei.

Toisin voi olla rikkaan perheen lapsilla, joille raha tai kova työ on itsestäänselvyys. Sitä ei kyseenalaisteta, siihen on opittu.

Ja haluan vielä painottaa: kumpikaan tapa ei ole oikein tai väärin.

Mulla on ehkä ollut ennakkoluuloja rikkaista, mutta miksi ihmeessä? Viimeistään tuon rikkaat ja rajattomat -ohjelman myötä ennakkoluuloni ovat hälvenneet tyystin. Ihmisiä hekin ovat, aivan samanlaisia kuin me köyhätkin. Auttavaisia, empaattisia ihmisiä.

Ja kyllä, nyt uskallan myöntää minäkin: Haluan rahaa, koska se helpottaa elämää. Mutta en kuitenkaan niin paljon, että se söisi kaiken vapaa-ajan. Haluan myös perheen. Voisinko saada hieman enemmän rahaa, sekä myös sen perheen?

Enkä tosiaan tiedä onnistunko lainkaan. Olenko liian laiska? Luotanko itseni tarpeeksi, pääsenkö itsesäälissä eteenpäin? Kaikki selviää aikanaan, mutta ainakin katson mihin rahkeeni riittää.

Sinulla on samat mahdollisuudet menestyä, kuin kaikilla niillä menestyneillä ihmisillä, jotka ovat menestyneet. Hekään tuskin ovat päässeet helpolla, mutta he eivät ole antaneet periksi!

Ennen kaikkea suuresti onnea kaikille vastavalmistuneille ja kouluvuotensa juuri päättäneille! Ainakin säät ovat suosineet teitä, toivottavasti päivänne oli Koronasta huolimatta hyvä. Itse valmistuin vuoden 2013 keväällä, ollessani 21 vuotias (valmistuin myöhemmin, vaihdettuani lukiosta kesken kaiken ammattikouluun). Päivä oli tuolloin mukava ja aurinkoinen: Ensin me juhlittiin sukulaisten kera ja muistan saaneni lahjaksi Vilma -nimisen pyörän. Illalla mentiin sitten kavereiden kaa Jyväskylän yöhön. Elämä oli edessä ja kaikki oli mahdollista (ja toki se on edelleen).

Tämäkin viikonloppu meni ihan leppoisissa merkeissä,tavallaan. Olen saanut ulkoilla paljon,ja tutustua uusiin hienoihin tuttavuuksiin. Perjantaina piknikeväät  ja kesän jäätelöt maistui hyvin, ja viihdyimme leikkipuistossa seurueemme pienimmän iloksi pitkään. Lauantaina kävelin lapinlahteen lähteen kallioilla, jossa oli yksi valmistujaisporukka grillaamassa. Ja muutenkin porukkaa niin paljon, ettei sekaan meinannut mahtua. Tänään kaivoin jopa rullaluistimet kaapista esiin! Josko sitä viimeisen lomapäivä kunniaksi uskaltautuisi taas pienen tauon jälkeen rullien päälle luistelemaan. Huomenna sitten jo aikainen herätys (mihin tämä kevät oikein sujahti näin nopeasti?), koska kesätyöt alkaa. Jännittää hieman, enkä ole mikään kovin aamuihminen (tai ainakaan vielä 5.00), mutta siltikin kivaa päästä jo töihin!

Viikonloppuna(kaan) tunteiden vaihteluilta ei toden totta vältytty ja kaikkea tuli koettua niin maan kuin taivaankin välillä! En tiedä johtuuko naiseudestani, erityisherkkyydestäni vai mistä, mutta tällaista tää mun elämä näköjään on, yhtä tunteiden vuoristorataa jatkuvasti (eikä voi edes syyttää ”sitä aikaa kuusta”)..

Viikonlopun aikana olen tuntenut monenlaisia tunteita… Tunsin mm. iloa ja innostusta, lämpöä sekä mukavia hetkiä. Tunsin myös surua, ikävää, ärtymystä,jännitystä ja häpeää. Välillä olo oli neutraali, välillä väsytti ja toisinaan taas ei.

Olen iloinnut itseni ylittämisestä, levosta ja kiireettömästä tunnelmasta. Viikonloppu oli aika leppoisa. Vaikka toisinaan mua häiritsi pitkin viikonloppua mm. oma osaamattomuus ihmissuhteissa. Miksi jännitän niin paljon uusia tilanteita (liiallinen jännitys vain pilaa suoritusta), vaikka haluaisin ottaa vain rennosti? Miksi stressaan? Otanko muita tarpeeksi huomioon, ajattelenko tarpeeksi muita? Ja olenko taas joissain tilanteissa aivan liian kiltti ja sallin muilta liikaa? Miksi miellytän niin helposti? Miksi olen toisinaan ajattelematon ja päästän sammakoita suustani? Miksi toimin joskus hetken mielijohteesta sen kummempia miettimättä? Miksi en osaa, miksi olen ihmissuhteissa tosiaan niin tumpelo? Tasapainottelu asioiden välillä on toisinaan vaikeaa. Ehkä pitää vain antaa itselleen aikaa opetella, hyväksyä se, että toisinaan me kaikki saatetaan epäonnistua. Mutta kaikesta voi onneksi oppia ja päästä yli. Ja onneksi niitä onnistumisiakin varmasti tulee, kun jaksaa vain harjoitella sinnikkäästi! Ja on tullutkin jo paljon!

Nyt voisin lähteä juomaan aamukahvia pervekkeelle ja pian jo rullailemaan!