Viime viikolla Netflixiin tuli odotettu Jennifer Lopez dokumentti Halftime. Netflixiltä on viimeaikoina tullut harvakseltaan mitään kiinnostavaa, mutta tämä dokkari vaikutti lupaavalta.

Halftime kertoo Jennifer Lopezin urasta, menestyksestä  sekä uran haasteista. Ajallisesti dokkari sijoittuu JLo:n 50-vuotissyntymäpäiviin ja 2020-vuoden Super Bowliin, jossa hän esiintyi väliajalla Shakiran kanssa.

On harvoja artisteja, jotka onnistuvat siinä missä Jennifer. Pysymään vuosikymmeniä menestyksekkäänä, ajankohtaisena ja kiinnostavana. Jennifer, Jenny Bronxista on tehnyt urallaan mahdottomasta mahdollisen, raivannut esteet urallaan, ja luultavasti hetkittäin yllättänyt jopa itsensä.

Yksistään tämä vuosikymmeniä kestänyt suosio tekee dokkarista kiehtovan. Mikä on Jenniferin salaisuus? Kiinnostusta Halftimeen lisäsivät kohuotsikot dokkarista, joita syntyi kun selvisi, ettei Jennifer halunnut jakaa Super bowl -lavaa Shakiran kanssa. Otsikot, jotka olivat melko harhaanjohtavat, ja saivat somekansan leimaamaan JLo:n  itsekeskeiseksi diivaksi.

Dokkari tuntuu aidolta. Toki siinä on JLo:lle tunnusomaista glamouria ja bling cuppeja, mutta se näyttää maailmaa kulissien takana kiitettävästi ja siloittelematta.

Halftime maalaa kuvan henkilöstä, joka on omistautunut, ja antaa itsestään kaiken. Jennifer Lopez on menestynyt, koska hänelle ei kelpaa mikään muu kun paras. Hän vaatii täydellisyyttä itseltään, ja harjoittelee kurinalaisesti. Usein hänestä puhuttaessa nousee esiin kommentit ”rahalla saa” jne. Kyllä, raha mahdollistaa asioita, mutta peräänantamatonta treenia ja draivia ei voi ostaa. Ja se nousee dokkarissa esiin kirkkaasti.

Hetket, joina dokumentissa käydään läpi JLo:n uraa, sitä miten lehdistö ja mm. talk showt kohtelivat häntä 00-luvulla ovat surullista katseltavaa. Ei ole ihme, että ne ajavat ihmisen pisteeseen, että hänellä on tarve todistaa taitonsa ja kykynsä artistina yhä uudelleen. Uskoisin, että jokaiselle katsojalle myös kirkastuu se, miten aliarvostettu artisti, taiteilija ja näyttelijä Jennifer Lopez on.

Halftimen parasta antia on Jenniferin omat haastattelut, joissa hän jakaa ajatuksiaan. Se miten hän kokee, ettei voi jättää sanomatta asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Oivallus, ettei hän voi jättää kantaaottamista vain muille. Esimerkiksi Super bowlin esityksen valaistut häkit, ovat kannanotto sen hetkisen presidentin toimiin maahanmuuttajien kohtelussa. Häkit, jotka haluttiin ehdottomasti Super bowlin johdon toimesta poistaa esityksestä. Arvostan eniten sitä, että hän haluaa raivata polun nuoremmille sukupolville.

Jennifer toteaa, että hän on vihdoin löytänyt itsensä, ja kokee, että nyt palaset loksahtelevat kohdilleen. 50-vuotiaana, hänen uransa on kirkkaimmalla huipulla, ja unelmat toteutuvat.  Toisessa haastattelussa hän on todennut, että tämä on vasta alkua. Miten inspiroiva, ja kannustava viesti tämä on jokaiselle meistä. 50-vuotta ei ole mikään loppu, se on vasta väliaika.