Kesän lomasuunnitelmia tehdessä oli itsestäänselvää, että tänä kesän matkaillaan kotimaassa. Päätimme lähteä asuntovaunuilemaan kuten viime kesänäkin. Tänä vuonna saimme lainaan ihan mielettömän siistin ja hurmaavan vaunun ja viihdyimme siellä tosi hyvin.

Olimme varanneet hääpäiväksemme maisemaiglun Kuusamosta, Magical Pondista. Suuntasimme siis sinne suuntaan. Aluksi ajatuksena oli kierrellä rannikolla, mutta lähdimmekin suoraan Kuusamoon.

Ensimmäisenä yönä menimme leirintäalueelle Koljonvirran kartanolle. Tykkäsimme paikasta todella paljon. Se oli rauhallinen ja siisti. Löysimme hyvän nurkan johon saimme vaunun parkkiin ja nautimme kesäillasta ja eväistä. Täällä oli hyvä lenkittää koiria ja bonuksena näimme aamulla hevosten saapuvan laitumelle. Paikan henkilökunta oli todella mukavaa ja avuliasta.

Aamulla lähdimme haikein mielin eteenpäin. Meille kerrottiin, että matkalla on peuroja ja poroja, ja odottelimme niitä jännityksellä.

Mitä lähemmäksi Kuusamoa pääsimme, sitä huonommaksi ilma muuttui. Magical Pondiin päästessämme alkoi sataa vettä. Iglu oli meille liian pieni. Tajusimme sen melkein heti. Kahdelle se olisi oikein mukava hääpäivän viettopaikka, mutta kahden ison koiran kanssa se ei toiminut lainkaan. Fiilis oli aika kurja. Satoi vettä, ja olimme kuin sillit suolassa. Sänky vei lähes koko iglun lattiapinta-alan eikä suihkun ovea saanut kunnolla auki kun koirat olivat lattialla. Hetken aikaa mietimme mitä nyt. Mielialaa nosti hieman porot joita tuli ikkunan taa ruokailemaan. Meidän ei auttanut muu kun lähteä vaunulla etsimään puskaparkki, ja illalla nukahdimme vesisateen rummutukseen.

Aamulla suuntasimme Kalajoelle, joka oli reissumme kohokohta. Viime kesänä Kalajoella satoi kaatamalla koko pysähdyksemme ajan. Nyt ilma oli täydellinen. Kalajoella oli myös paras campingalue. Iso, siisti ja lähellä kaikkea. Nautin aivan mielettömästi kun pääsin illalla ja aamulla kävelylle merenrantaan. Kalajoki on niin kaunis. Voisin vaikka muuttaa sinne.  Vaikka aluksi tuntui, että koko Suomi on Kalajoella samaan aikaan, leirintäalueella oli rauhallista ja mihinkään ei tarvinnut jonottaa. Ja aamullakin ranta oli tosiaan täysin autio, ja omassa käytössäni aamulenkillä.

Kalajoelta tulimme päiväksi kotiin juhlimaan syntymäpäivää, jota oli todella aihetta juhlia, meidän Luka täytti 12-vuotta. Juhlistimme herraa piknikillä.

Hanko oli roadtripimme viimeinen etappi, ja pettymys. Niin kaunis paikka kun Hanko onkin, se on mielestäni nykyään aina liian täynnä ihmisiä. Viemme asuntovaunun parkkiin, ja lähdimme autolla kiertelemään Hankoa ja hakemaan ruokaa. Käymme aika usein Hangossa Skifferissä, ja tälläkin kertaa saimme hyvät ruuat matkaan. Mozzarellasalaatin, pizzan ja tex-mex-salaatin.

Yövyimme Silversandin leirintäalueella. Puoliso oli etukäteen lukenut paikasta huonoja arvioita, mutta päätin olla optimistinen. Valitettavasti arviot pitivät paikkaansa. Alue oli tupaten täynnä, sotkuinen, sekava ja yleiset tilat likaisia. Saippua ja kuivauspyyhkeet puuttuivat vessoista ja muutenkin hygieniataso oli surkea. Alueella ei tehnyt mieli viettää aikaa, ja nautimmekin auringonlaskusta keskustassa.

Aamulla käytiin vielä Casinon rannassa kävelyllä, ja lähdimme Yyteriin.

Saavuttuamme Yyteriin tajusimme ettei vaunua saa edes pysäköityä minnekään. Sama kohde oli ollut mielessä muillakin. Yksimielisesti päätimme, että ajelemme monen pysähdyksen taktiikalla kotia kohti.

Jälleen tänä kesänä tuli todettua, että Suomi on täynnä kauniita paikkoja joiden olemassa olosta ei ole tiennyt mitään. On hiekkadyynejä, rantakohteita, poroja, tuntureita, ihania puiden reunustamia rantateitä. Täällä riittää ihmeteltävää loputtomiin.

Muistan taidehistorian opinnoistani monistesivun, jossa oli naisen kehon ”ihannemuoto” läpi eri vuosikymmenien. Olisi helppoa syyttää vain tätä someaikaa epärealististen kehokäsitysten luomisesta, mutta taitaa olla niin, että naisen keholta on vaadittu mahdottomia jo aikojen alusta lähtien. Kroppaa on muokattu kovin keinoin, ja terveys on unohtunut täysin. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää kureliivien eli korsetin puristuksessa koko elämä.

Nykypäivänä puristus on lähinnä henkistä. Muistan ensimmäisen laihdutuskuurikokeiluni yläasteelta. Eka poikaystäväni jätti minut, ja joidenkin ihmeellisten ajatuslooppien kautta päädyin siihen, että laihduttaminen tekee minut varmasti onnellisemmaksi ja rakastettavaksi.
Olen kokeillut vaikka mitä, kaalisoppadieetistä kalorien laskentaan ja Zone-dieettiin. Ravinnon sijasta ahmin jossain vaiheessa ihan hulluna naisten lehdistä tietoa siitä, miten julkkikset laihduttavat ja treenaavat. Sieltä siis Zone-dieetti, ja mm. hirveä lieju, jossa on vaahterasiirappia, sitruunaa ja cayennepippuria. ”Tällä se Beyoncekin laihdutti…”

Jossain vaiheessa ihmettelin, että miten minua huimasi niin usein. Ja mieli oli todella herkillä. Katsoin joka aamu peiliin, että näkyykö siellä muutoksia. Merkitsin painon joka aamu excel-taulukkoon. Ruokavalioni oli todella surkea ja suhteessa liikkumiseeni ihan pielessä.

Se kuuluisa pari kiloa, 2-5 kiloa…esteenä onnelle? En missään vaiheessa pysähtynyt miettimään mitä se oikeastaan muuttaisi. Mitä sitten kun saapuisin mielessäni asettamaani ihannepainooni? Onnistuin vain ryöväämään elämästäni iloa, ja olemaan välillä ihan mahdoton.
Monen asian summana aloin ravitsemaan jälleen mieltäni. Halusin antaa itselleni inspiraatiota ja innostua asioista. Katsoa maailmaa sen sijaan, että tuijotan alas vaakaan tai peiliin. Sieltä ei löydy avainta onneen. Ainakaan minulle. Haluan rakastaa itseäni ehdoitta, ja tarjota itselleni hyvää.

En suostu enää kohtelemaan vartaloani niin, että rankaisen sitä tai pidän sitä nälässä. Minulle se ei tarkoita sitä, etten liikkuisi, tai söisin ihan mitä mieleen tulee. Vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vihdoin kuuntelen kehoani. Mitä se tarvitsee voidakseen hyvin? Minkälaista liikettä se kaipaa, mitä ravintoa se tarvitsee? Esimerkiksi jos syön illalla, kuuden jälkeen, en saa unta ja nukun levottomasti. Iltapala ei vaan ole mun juttu, ja keholleni se ei toimi. Kuuntelen siis kehoni viestiä, enkä pakota itseäni syömään aikoina jolloin ”pitäisi syödä”.

Kaverini kysyi puhelimessa, kun juttelimme ruuasta, että millä dieetillä tai ruokavaliolla minä olen tälle hetkellä. Olin hetken hiljaa, ja vähän yllätin itsenikin, kun sanoin, että ”itseasiassa, en millään”. Se tuntui kamalan hyvältä.

Se ruokavalio, jolla haluan olla koko loppuelämäni on rakkaus ,lempeys ja viisaus kehoani kohtaan, ja yltäkylläisyys hyvän ravinnon suhteen.