Pilanesbergin safarilla, yksin villieläinten keskellä
Kun frendi kysyi tuunko messiin jos hän saapuu spontaanille safariviikonlopulle, oli tietysti vastaus hell to the yea! Edellisessä postauksessa kirjoitin kuinka uudet tuttavuudet matkoilta on se ykkösjuttu, mutta sitäkin parempaa on, kun tapaa heitä uusiksi toisessa ympäristössä. Näin kävi viikonloppuna, kun israelilainen Avi Mosambikista tuli vierailemaan ja halusi toteuttaa toiveensa: I want to spend an animalistic weekend.
Eli eikun herätys aamuneljäksi, vuokra-auto alle ja lähröksi parin tunnin matkan päähän Pilanesbergin kansallispuistoon.
Pilanesberg on monen mielestä jopa legendaarisen Krugerin veroinen luonnonpuisto. Omat odotukset olivat korkealla, sillä kaikki tuttuni jaksavat hehkuttaa suuren alueen rikasta eläimistöä. Luonnonpuistona Pilanesberg poikkeaa muista ja mm. kesäkuisesta Hluhluwe-kokemuksestani siinä, että puistoalue on huomattavasti muita rehevämpi ja mäkisempi. Puisto onkin muodostunut vanhan tulivuoren kraatteriin, josta vuoristoinen maisema on syntynyt.
Pilanesbergissä asustaa yli 7000 eläinlajia ja erilaisia lintuja on yli 300. Kattavaan eläinvarastoon kuuluu myös ”viisi suurta” eli Big five (elefantti, sarvikuono, puhveli, leijona, leopardi), joista näimme päivän aikana norsut ja sarvikuonot. Olimme lopulta lähes väsähtää siitä eläinten määrästä…
Alun perin tarkoituksenamme oli liittyä opastetulle safarikierrokselle auringonnousun aikaan, mutta emme koskaan löytäneet kyytimme luokse (eivätkä pellet oppaat vaivautuneet vastaamaan puhelimeen). Päädyimme siis kakkosvaihtoehtoomme ja ajamaan puistossa omalla autolla, mikä ei ollut hassumpaa!
Vietimme lauantaipäivän bongaillen eri sortin antilooppeja, kirahveja, sarvikuonoja, apinoita, seeproja, norsuvauvoja, ynnä muuta. Emme olleet ehkä ammattilaisten seurassa, mutta näimme päivän mittaan sadoittain eläimiä. Vieraat elukat tunnistimme opaskirjojen avulla ja saimme kokea aitoa etsimisen ja löytämisen riemua. Kokemuksena itsenäisesti palloileminen oli huimasti antoisampaa kuin mitä odotin.
Yllätyin, kuinka helposti pääsee ajamaan puistossa jopa pienellä henkilöautolla, ja kuinka superedullista itsekseen kulkeminen on. Jos opastettu kierros maksaa minimissään 40 euroa, pääsimme ajamaan itseksemme pelkällä 5 euron sisäänpääsymaksulla. Safarikeissit eivät siis aina aiheuta jättimäistä lovea lompakkoon. Omalla autolla pääsee liikkumaan omilla ehdoilla, ja voi jäädä pitemmäksi aikaa tuijottelemaan heinikkoa tahtoessaan. Pienellä maksulla voi jäädä koko päiväksi kuljeskelemaan parin tunnin opastetun kierroksen sijasta.
Välillä kyselimme oppailta vinkkejä ja seurasimme taktisesti isoja safariautoja eläinjahdissa. Luonnonpuiston kahvilassa tarkkailimme reaaliaikaista karttaa, johon safarivieraat ja -oppaat kirjaavat missä ovat bonganneet mitäkin. Suurin osa liikkuu Pilanesbergissä omalla autolla ja yhteisöllisyyden tunne voimistuu entisestään, kun autoilijat kyselee toisiltaan missä ovat nähneet elukoita. Omatoimisafarilla voi siis nähdä kaiken, mitä myös opastetuilla kierroksilla.
Päivän upein ja pelottavin hetki oli, kun törmäsimme valtavaan 40 yksilön norsulaumaan. Norsumaman ylittäessä tietä parin metrin päässä autostamme alkoi mama pelottelemaan meitä uhmakkaasti pikkuistaan suojellen. Tilannetta ei auttanut ollenkaan se, että Avi päästeli ihmeellistä ulinaa autosta, mikä sai norsut ahdistumaan ja höristelemään valtavia korviaan. Lopulta jätimme perheen rauhaan (kun sain Avin vihdoin hiljenemään), ja ronsut lähtivät chillisti kulkemaan poispäin paremmille apajille. Dumbo jäi vielä poseeraamaan vikoja valokuvia varten.
Jossain vaiheessa pitkän aamupäivän bongailun jälkeen alkoi aikainen herätys ja ajaminen painamaan, ja otimme vielä pikaiset torkut ennen kotiin paluuta. Päivä oli upea, ja dinnerin ja päikkäreiden jälkeen suuntasimme tyytyväisinä takaisin kohti Johannesburgia. Sulkemisaikaan mennessä savanni heräsi jälleen eloon, ja missasimme illan saalistushetken. Safaripäivämme päätyi sammakoiden kurnutukseen ja heinikosta kuuluvaan sähinään mitä upeimmassa auringonlaskussa.
Enää harmittaa se, etten kahden safarin jälkeen ole vieläkään nähnyt villikissoja luontaisessa ympäristössään. Leijonat, gepardit ja leopardit tapaavat maastoutua puskiin ja puihin, eikä niiden bongaaminen ole helppoa. Vaikka saimme safarioppailta ohjeita minne suunnistaa kattien perään, emme niitä löytäneet. Yritin laulaa Fröbelin Palikoiden laulua houkutellakseni jalopeuroja esiin, mutta siitäkään ei ollut apua. Leijonaa mä metsästän…
Tämä tarkoittaa sitä, että mun täytyy ehkä kokeilla tuuriani vielä kolmannen kerran. Ehkä uusiksi Pilanesbergissa, vaihtoehtoisesti Krugerissa tai muun reissun yhteydessä safarilla Etelä-Afrikan ulkopuolella. Ensi kuussa mulla on vielä aikaa viimeiselle reissulle, ja tällä hetkellä kiehtoo ajatus parin viikon matkasta Malawiin ja Sansibariin.
Vinkkejä tai ehdotuksia matkakohteeksi eteläisessä Afrikassa?
PS. Ompas sana yksin ollut viljeltynä viimeisimmissä postauksissani. Aika avautua muista aiheista!
//As I wrote on my last blog post, meeting new friends is one of the coolest things when you travel solo. Even more awesome though is when you also meet those travel buddies again in a different environment, as happened to me last weekend. When Avi asked me in Mozambique if I’d join him for an animalistic experience to Pilanesberg, there was no question I’d say no! That’s how we ended up spending the whole Saturday in the bushes looking for the Big Five. Self driving was an awesome choice and we got to see tons of animals and have a blast.
Pus
Huomaan että rohkaistun entisestään kun liikun yksin ja poistun mukavuusalueelta. Aloitan helposti keskustelun vieraallakin kielellä sönköttäen, liikun julkisessa liikenteessä, ja liityn vieraaseen porukkaan vaikka tuntisinkin olevani kolmas pyörä. Kun alottaa pienistä teoista, sitä huomaa lopussa rohkaistuvansa suurempiinkin juttuihin, vaikka sitten yksin bisselle. Oikeastaan mikään ei oo enää niin noloa. Kukaan ei tuijottele ja ihmettele mitä teet yksin vaan yleensä porukka katsoo ylöspäin tyyppejä, jotka tekee mitä tahtoo ja ovat sinut itsensä kanssa. 