Ladataan...
journey

Marie Laurencinin töissä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni taiteilijan värimaailmaan; heitoihin sinisen, vaaleanpunaisen ja harmaan sävyihin. Pariisilainen Laurencin opiskeli yhdessä Braquen ja Picasson kanssa Académie Humbertissa ja häntä pidetään yhtenä harvoista naiskubisteista, joskin Laurencinin myöhäisemmät työt ovat tyylillisesti jo verrattain kaukana Picasson ja Braquen kehittelemästä suuntauksesta. Picasso esitteli taitelijan runoilija Guillaume Apollinairelle, jonka kanssa Laurencin eli yhdessä vuoteen 1912. 

Laurencinin maailma on mystinen ja unenomainen. Tuotantoa hallitsevat muotokuvat kalpeista ja tummasilmäisistä naisista. Laurencinin tyyli on elegantti joskin melankolinen ja sävymaailmaltaan pastellisen sininen, vaaleanpunainen ja tummanvihreä. 

Portrait of Mademoiselle Chanel, 1923, oil on canvas

Nuoret naiset ja eläimet toistuvat Laurencinin töissä. Usein taulujen motiivit ovat kuvattu usein abstraktia taustaa vasten. Naiset hulmuavine mekkoineen ovat kuin rinnakkaisesta unimaailmasta. Kenties 1900-luvun ensimmäisen puoliskon älyllinen kiihtymys ja kehitys eivät välity Laurencinin töistä yhtä selkeästi kuin Laurecinin aikalaisten tuotannosta, mutta Laurencinin taiteen hienous onkin sen herkkyydessä. Työt kutsuvat katsojaa astumaan Laurencinin unenomaiseen maailmaan ja siirtymään toiseen todellisuuteen. 

Women with a dog, 1924-1925, oil on canvas

Vuonna 2013 päädyimme sisareni kanssa vahingossa Laurencinin laajaan retrospektiin Pariisissa. Olimme matkalla lempimuseoomme Musée Marmottan Monet'seen, jossa meitä odotti ihastuttava yllätys: erinomainen ja kattava Laurencin-näyttely. Laurencin ilahduttaa ilmaisunsa voimakkuudella, jonka kauneus perustuu taiteilijan harvinaiseen kykyyn luoda värimaailmallaan ja subjektiensa ilmeettömyydellä perustavanlaatuista herkkyyttä. Näyttely esitteli myös hienosti Laurencinin visuaalista ilmaisua, jota pidettiin vahvasti feminiinisenä hänen elinaikanaan. Mielestäni juuri tuo "feminiininen" ilmaisu voidaan ajatella myös vastalauseena kubismin voimakkaalle maskuliinisuudelle. 

The Fan, c. 1919, oil on canvas

Laurencinin töitä löytyy lukuisilta merkittäviltä museoilta kuten Metiltä, MoMA:lta ja Tate Modernilta, mutta hänen työnsä eivät välttämättä ole aina esillä. Masahiro Takano avasi taiteilijan nimeä kantavan yksityisen museon Japanissa vuonna 1983, mutta valitetttavasti museo sulkeutuu tammikuussa 2019. Toivottavasti näemme Laurencinin töitä Takanon kokoelmasta tulevaisuudessa näyttelyissä eri puolilla maailmaa kuitenkin. 

--

Portrait of Mademoiselle Chanel 

Women with a dog

The Fan

Ladataan...
journey

Lokakuu 2014

Saavun aamukoneella Brysselistä Milanoon kolmen ystäväni kanssa viettääksemme muutaman päivän italialaisen ystävämme luona Vianossa Reggio nell'Emilian provinssissa. Ystävämme isä, Signore E, joka on viehättävä sekoitus Bocconista valmistunutta taloustieteilijää ja ekomaanviljelijää odottaa meitä Malpensalla. Signore E:n tuntien parin kolmen tunnin ajomatka Milanosta Vianoon menee yhdessä hetkessä hänen lainatessaan Gramscia ja analysoidessaan Milanon talouspolitiikkaa. 

Vianossa meitä odottaa ystävämme mökki eli 1800-luvun puolivälissä rakennettu keltainen kolmikerroksinen palazzo ja Signore E:n kasvattamat fragolinit, metsämansikat. Ystäväni kohottaa näkyvästi kulmiaan minun kutsuessani hänen toista kotiaan palazzoksi. Non, nonCeline, per favore, se ei todellakaan ole mikään palazzo, meidän vanha talopahasemme vain. 

Olemme saapuneet Vianoon ystävämme kutsusta ajatuksenamme levähtää ja nauttia raikkaasta maaseutuilmasta. On aina ilo palata Italiaan ja erityisesti ystävämme suloisen perheen luokse, mutta minulla on myös henkilökohtainen päämäärä: tehdä valinta vaihtolukukauden suhteen. Rooma vai Singapore, Singapore vai Rooma? 

Päivät Vianon maaseudulla muistuttavat toisiaan. On ulkoilua, ruoanlaittoa, takkatulta ja lukemista. Ystäväni kutsuvat joka-aamuista kävelyretkeämme vaellukseksi, mutta minun mielestäni se on yksinkertaisesti passeggiata, kevyt kävely. 

Ruoanlaitto on päivän suuritöisin ohjelmanumero. Ja italialaisten kanssa aika seremoniallinen myös. Valmistamme yhtenä päivä risotto alla milanesea, eli sahramirisottoa, toisena pizzaa ja kolmantena haudutettua lihapataa. Signore E on oikeutetusti chef de cuisine, ystäväni puolestaan sous-chef ja me muut nöyriä oppilaita. Ruoanlaiton ohessa Signore E hauskuuttaa meitä tarinoillaan moottoripyöräilystä 70-luvun Pohjois-Afrikassa ja kertoo elämästään Boliviassa ennen Milanoon asettautumista.

Ruokailemme joka päivä valtavassa, mutta silti ihmeen kaupalla kodikkaassa ruokasalissa, jota koristavat muotokuvat ystäväni äidinpuoleisen suvunjäsenistä. Ruokailuamme rytmittää kohtelias, joskin myös syvälllisempi ajatustenvaihto ja säästä valittaminen, sillä sää Vianossa on ollut usvainen ja sateinen jo pidemmän aikaa. Olen jo tottunut italialaisen ystäväni sääpuheisiin, sillä olemme asuneet jo kaksi vuotta yhdessä sateisessa Etelä-Hollannissa, joten tiedän, että on helpointa yhtyä surkutteluun ja toivoa auringon saapuvan pikaisesti. 

Illat kuluvat takkatulen ääressä lukien ja haaveillen. Opinto-ohjaajani kehotti minua kirjaamaan Singaporen ja Rooman plussat ja miinukset analyyttisesti ruutupaperille, mutta olen aivan liian keskittynyt Nicolai Lilinin Siberian Education -kirjaan ja takkatulen syleilevään lämpöön suorittaakseni tarkkuutta vaativan tehtävän. Jos asiaa tutkiskelee järkevyyden perspektiivistä, minun kannattaisi noudattaa alkuperäistä suunnitelmaani ja mennä Singaporeen, mutta ajatus Roomasta kutkuttaa, vaikkakin paikallisen yliopiston kurssitarjonta ei sovi profiiliini ollenkaan. Jos vaikka heitän kolikkoa, tuumailen itsekseni. Parempi syyttää kohtaloa kuin itseään. 

Elämä italialaisessa maalaispitäjässä on kovin erilaista kuin Milanon tai Rooman sykkeessä, mutta silti ihanaa. Rakastan Italiaa ja sen sielukkuutta, jopa siinä määrin, että kykenen kuvailemaan tunteitani verbillä rakastaa. Kyllähän minä käytän englanninkielistä sanaa love kuvailemaan milloin mitäkin, aamukahvista ilta-aurinkoon, mutta se on aivan toinen asia kun sanoo suomeksi, että rakastaa jotakin.

Viimeisenä päivänämme illallistamme Ristorante La Capanninassa ja jossain vaiheessa perheillallista, kenties Signore E:n fragolinien ja panna cottan välissä, huomaan tekeväni päätökseni, että muutan Rooman. Sillä on hyvin vähän tekemistä opintojeni tai yleisen järkevyyden kanssa, vaan ainoastaan sydämeni. Illalla käydessämme nukkumaan paljastan päätökseni ystävälleni. Celine, teit päätöksen sielullasi. Olkoon niin, tosin...ei siinä minun mielestäni ollut yhtikäs mitään epäselvää.

Aikaisemmat Italia-kirjoitukseni:

Vianosta eli italialaisesta maaseudusta, suudelmista, Italian-hetkien tärkeydestä, Tammikuinen Napoli, Italia mielessäin, Retki Fiesoleen.

Milanosta:

Vinkkejä Milanoon, Modernin taiteen museo Milanossa, Paluu Milanoon, Kahvilla ja viinillä, Täydelliset hetket Milanossa, Bosco verticale, CityLife, Museoita, Hautausmaalla.

Roomasta:

Ruoka- ja juomavinkkejä, vinkkejä Roomaan I & II, Elämäni Roomassa.

Firenzestä:

Firenze, Mitä Firenze on?, Vaihtoehtoja Uffizille, Terkkuja Firenzestä.

Ladataan...
journey

Geoffrey Bawan Kandalama-hotelli Dambullassa lienee yksi Sri Lankan mielenkiintoisimmista rakennuksista. Hotelli sijaitsee noin kymmen kilometrin päästä Sigiriya-kalliolinnoitusta Matalen piirikunnassa. Bawan suunnittelema rakennus on kuuluisa mukautumisestaan sitä ympäröivään maisemaan. On myös sanottu, että Bawan rakennus luo alueelle ns. kolmannen tilan, joka on rakennuksen arkkitehtuurin ja sitä ympäröivän maiseman välissä. Kolmas tila rakentuu pitkälti rakennuksen ja ympäristön integraatiosta, mutta myös vastakkainasettelusta, jota ei tietenkään voi välttää, jos yhtälön osapuolina ovat luonto ja jotakin ihmisen tekemää eli ns. luonnotonta.

Bawan rakennus on myös tunnettu tavasta, jolla luonto ja kulttuuri keskustelevat. Tähän dialogiin liitty olennaisesti myös rakennuksen muokautuminen ympäröivään luontoon ja toisaalta myös se, kuinka ympäröivä luonto tulee sisälle hotellin yleisiin tiloihin ja huoneisiin. Dialogi ei sinänsä ole mitään uutta - keskustelun aloittaminen tilassa lienee yksi arkkitehtuurin perusajatuksista. Bawan Kandalaman kohdalla dialogi on uniikkia siinä mielessä, että se ei pelkästään asettele luontoa ja kulttuuria vastakkain, mutta myös ehdottaa, että ne voisit osittain yhdistyä - tai jopa luoda yhdessä uuden tilan. 

Hotellivieraalle rakennus näyttäytyy todella viehättävänä. Ensiksikin, näkymä Kandalama-järvelle ja Sigiriyaan eli Leijonakalliolle on henkeäsalpaava. Samoin kaikki se vihreys, joka tuntuu suorastaan tursuvan huoneisiin sisälle asti. 

Hotellin sisällä puolestaan tuntuu kuin olisi valtava kasvipeitteen alla. Sisä- ja ulkotilojen häilyvät rajat ovatkin olennainen osa hotellivierailua. Välillä tuntuu, että on viidakon sydämessä, välillä taas keskellä Bawan mestariteosta. 

--

Such a cutie this hotel, Heritance Kandalama in Sri Lanka <33

Ladataan...
journey

Jos tämä blogi tiivistettäisiin yhteen konseptiin, niin se olisi minun versioni hyvästä elämästä. Tai ehkä paremminkin hyvää elämää etsimässä, sillä jokin tuossa ihastuttavan monimuotoisessa ja paikoin vaikeasti määriteltävässä käsitteessä kiehtoo. 

Hyvä elämä ja onnellisuus saatetaan usein samaistaa, mutta onko hyvä elämä ensisijaisesti onnellista elämää? No, Aristoteles, esimerkiksi, uskoi näin. Hän myös ajatteli, että ihmisen lopullinen päämäärä on onnellisuus, eudaimonia. On tosin hyvä huomioida, että Aristoteles keskittyy onnellisuuteen, jota ihmiseltä ei voi viedä pois ilman hänen suostumustaan. Onnellisuus ei siis synny esimerkiksi yksin vauraudesta tai vallasta, sillä nämä ihminen voi elämänsä aikana helposti kadottaa. Toisekseen, Aristoteleksen onnellisuuden konsepti liittyy vahvasti hyveellisyyteen, joka on Aristoteleksen mukaan onnellisuuden edellytys. Onnellisuus, josta Aristoteles puhuu on siis kovin erilaista hedonistiseen onnellisuuteen verrattuna. 

Vuoden 2018 teemana on ollut hyvä elämä - mitä se voisi olla ja mitä se ei ehdottomasti omalla kohdallani ole. (En yllättyisi, jos muutan vuoden kuluttua käsite pitäisi sisällään jotakin aivan muuta, sillä jos johonkin tässä elämässä uskon niin vaihtuvuuteen - ideoiden, ajatusten, paikkojen ja ilman). Uskon myös, että eri onnellisuuksilla on paikkansa hyvän elämän käsitteessä, mutta oma tutkiskeluni ei ole keskittynyt niinkään niihin, vaan pikemmin asioihin, joita teen ja koen eläessäni ns. hyvää elämääni

Tällä hetkellä uskon, että olen hyvän elämän äärellä, kun on kirjoja ja rakkautta. Ne eivät tietenkään ole ainoat hyvään elämään liittyvät asiat. 

Aloitetaan kirjoista. Kun tarkastelen elämääni lapsuudesta nykyhetkeen, ovat kirjat aina olleet merkityksellisiä. Varhaislapsuuteni lempikirjat olivat atlaksia. Tarkastelin lippuja, pääkaupunkeja ja valtioiden rajoja, sitten tulivat dekkarit, sitten maailmankirjallisuuden klassikot, nyttemmin luen oikeastaan mitä tahansa itseäni kiinnostavaa. Mutta, kuten jo sanottu, jatkuvuus ei ole mielestäni hyvän elämän elinehto. Kirjat vain sattuvat olemaan tänäkin päivä merkittävässä roolissa elämässäni. Ise asiassa lukiessani tunnen ehdottomasti eläväni ja se tuottaa minulle suunnattoman paljon iloa.

Jos tutkiskelen suhdettani kirjoihin tarkemmin, huomaan, että mieltymykseni kirjoihin on oikeastaan kiinnostusta uuteen tietoon ja erilaisiin maailmoihin. On tietysti myös muita tapoja, joilla voi tutustua uuteen tietoon ja oppia erilaisista maailmoista, esimerkiksi dokumentit tai ihmisten kuuntelu. Kirjoihin liittyy myös jotakin elämäntavallista. Esimerkiksi se, että on yksinkertaisesti aikaa lukea. Siis istahtaa paikoilleen, avata kirja ja uppoutua tekstiin. Elämäntavallisuus korostuu, kun lukee kirjallisuutta, joka ei mitenkään liity opiskeluihin tai työhön, vaan on puhtaasti nautinto ja harrastus, sekä tapa hahmottaa maailmaa. 

Entäs rakkaus sitten? Mitä tarkoitan, kun totean, että hyvässä elämässä on rakkautta? Ajatus tuli mieleeni, kun katselin 88-vuotiasta isoisääni, joka valmisti lauantai-iltana pannukakkuja minulle ja äidilleni. Ei tietenkään siksi, että hänen olisi tarvinnut, vaan koska hän halusi, rakkaudestaan meitä kohtaan.

Aatoksessa, että hyvässä elämässä on rakkautta ei tietenkään ole yhtikäs mitään ennennäkemätöntä. Ensireaktio kirjoittamaani on, että totta kai hyvässä elämässä on rakkautta, mistä muustakaan se voisi koostua? Valitettavasti  minun täytyy silti usein muistuttaa itseäni, että rakkaus voi ottaa niin kovin erilaisia muotoja. On rakkautta, joka on viime tingassa ostettuja mannertenvälisiä lentoja, mutta myös rakkautta, joka on maailman arkisimpia asioita kuten pannukakkuja ja aamutervehdyksiä. Ja oikeastaan, rakkauttahan on aivan kaikkialla, kumppanin aamutekstareissa, sisaruksen soitoissa, luottobaristan tekemässä aamukahvissa, ajatuksella kirjoitetussa sähköpostiviestissä. Täytyisi vain muistaa kysya itseltään, miten voin olla rakkaus tänään.

--

Tässä joitakin aikaisempia ajatuksiani hyvästä elämästä:

Hyvästä elämästä, vaihtuvista olosuhteista ja eri kaupungeista

Entä jos kaikki järjestyy

Iltapäivistä

On siis arkea (taas)

Olkoon kevyttä ja valoisaa

Täällä kuljen

Juuri nyt kiinnostaa arki ja kaikki yksinkertainen

Ladataan...
journey

Mikä yhdistää Obamaa, Karl Lagerfeldia, Stalinia ja Steve Jobsia? Univormupukeutuminen tietty! Me kaikki tiedämme Jobsin ja Obaman syyt univormuihinsa - turhien päätösten minimointi, sillä olemme kuulleet lukuisia kertoja, että menestyneet ihmiset pukeutuvat samoihin juttuihin joka päivä ollakseen tuotteliaampia

No, omat päivittäiset päätökseni kalpenevat Obaman tai Zuckerbergin rinnalla, mutta silti nojaan arjessani pitkälti univormuajatteluun. Yksinkertaisesti siksi, että se on niin vaivatonta.

En nimittäin jaksa ajatella kauheasti enää vaatteita (leikkiminen on tietysti asia erikseen. Ehkä kerran kuukaudessa tyhjennän koko vaatekaapin sisällön sängylleni ja sovitan kaikki vaatteet läpi inspiroituakseni miettien uusia kokonaisuuksia. Tapa muistuttaa 10-vuotiasta itseäni, jonka lempiaktiviteetti koko maailmassa oli käydä tätini vaatekaappi läpi ja ihailla liehuvia puseroita, upeita korkokenkiä ja uskomattomia iltapukuja), vaan keskitän energiani ennemmin muihin asioihin kuten lukemiseen, ranskan kertaukseen ja joogaan.

Löysin univormupukeutumisen vahingossa. Olin pari vuotta sitten työpaikassa, jossa oli todella tiukka (ja vanhanaikainen) pukukoodi. Vaatetuksellisesti elämäni yksinkertaisin aika koostui tummasta jakkupuvusta tai mekosta ja jakusta, jalassa aina maltilliset korot. Totta kai silloin tällöin ikävöin minihameita, mutta niille oli hyvin aikaa viikonloppuisin. Tiukan pukukoodin takia en oikeastaan koskaan kriiseillyt asuistani, koska vaihtoehdot olivat niin vähäiset. Vaihdoin sieltä huomattavasti liberaalimpaan työympäristöön ja päätin kehittää itselleni "signature lookin" helpottaakseni aamukiirettä. Toisekseen, tuntui hyvältä, että energia meni suoraan töihin eikä mekkopohdintoihin. 

Univormuajattelu ei tietenkään automaattisesti tarkoita automaattisesti tylsää. Se vain yksinkertaisesti helpottaa asupohdintoja. Tällä hetkellä minulla on muutama ns. asukaava, joita sovellan arjessani. Itse asiassa, uskoisin, että noin 95% asuistani noudattaa jotakin näistä:

Kaava numero yksi koostuu minihameesta, mustista läpikuultavista sukkahousuista ja neuleesta.

Kaava numero kaksi on polven alle yltävä mekko, samat sukkikset, ja neule tai bleiseri. 

Kaava numero kolme on kellohame ja tiukahko yläosa. 

Kaavani ovat tietysti aika kaukana puhtaasta univormusta - eli prikulleen samat kuteet joka päivä. En ole siellä vielä, mutta kenties joku päivä vaatekaappini saattaa hyvinkin koostua samasta vaatteesta - eri kappaleina tietenkin. Univormuajattelussa vaatekaappi ei koostu luonnollisestikaan esimerkiksi vain yksistä farkuista, vaan ideana on se, että niitä samoja farkkuja on tarpeen vaativa määrä, esimerkiksi kolmet. Uskoisin, että Obamallakin on samoja pukuja vaikka kuinka monta kappaletta. 

Minullakin on vaikka kuinka monta minihametta, mustaa mekkoa ja neuletta. Kaavojeni ydinajatus on se, että tunnen oloni hyväksi. Noissa kolmessa siluetti miellyttää silmääni, minusta tuntuu hyvältä ja olo on vapaa. Vapaa esimerkiksi keskittymään töihin, lukemiseen tai kasvien hoitoon. 

--

A Uniform Way of Life by Emma Summerton Vogue Japan 

Pages