Ladataan...
journey

Geoffrey Bawan Kandalama-hotelli Dambullassa lienee yksi Sri Lankan mielenkiintoisimmista rakennuksista. Hotelli sijaitsee noin kymmen kilometrin päästä Sigiriya-kalliolinnoitusta Matalen piirikunnassa. Bawan suunnittelema rakennus on kuuluisa mukautumisestaan sitä ympäröivään maisemaan. On myös sanottu, että Bawan rakennus luo alueelle ns. kolmannen tilan, joka on rakennuksen arkkitehtuurin ja sitä ympäröivän maiseman välissä. Kolmas tila rakentuu pitkälti rakennuksen ja ympäristön integraatiosta, mutta myös vastakkainasettelusta, jota ei tietenkään voi välttää, jos yhtälön osapuolina ovat luonto ja jotakin ihmisen tekemää eli ns. luonnotonta.

Bawan rakennus on myös tunnettu tavasta, jolla luonto ja kulttuuri keskustelevat. Tähän dialogiin liitty olennaisesti myös rakennuksen muokautuminen ympäröivään luontoon ja toisaalta myös se, kuinka ympäröivä luonto tulee sisälle hotellin yleisiin tiloihin ja huoneisiin. Dialogi ei sinänsä ole mitään uutta - keskustelun aloittaminen tilassa lienee yksi arkkitehtuurin perusajatuksista. Bawan Kandalaman kohdalla dialogi on uniikkia siinä mielessä, että se ei pelkästään asettele luontoa ja kulttuuria vastakkain, mutta myös ehdottaa, että ne voisit osittain yhdistyä - tai jopa luoda yhdessä uuden tilan. 

Hotellivieraalle rakennus näyttäytyy todella viehättävänä. Ensiksikin, näkymä Kandalama-järvelle ja Sigiriyaan eli Leijonakalliolle on henkeäsalpaava. Samoin kaikki se vihreys, joka tuntuu suorastaan tursuvan huoneisiin sisälle asti. 

Hotellin sisällä puolestaan tuntuu kuin olisi valtava kasvipeitteen alla. Sisä- ja ulkotilojen häilyvät rajat ovatkin olennainen osa hotellivierailua. Välillä tuntuu, että on viidakon sydämessä, välillä taas keskellä Bawan mestariteosta. 

--

Such a cutie this hotel, Heritance Kandalama in Sri Lanka <33

Ladataan...
journey

Jos tämä blogi tiivistettäisiin yhteen konseptiin, niin se olisi minun versioni hyvästä elämästä. Tai ehkä paremminkin hyvää elämää etsimässä, sillä jokin tuossa ihastuttavan monimuotoisessa ja paikoin vaikeasti määriteltävässä käsitteessä kiehtoo. 

Hyvä elämä ja onnellisuus saatetaan usein samaistaa, mutta onko hyvä elämä ensisijaisesti onnellista elämää? No, Aristoteles, esimerkiksi, uskoi näin. Hän myös ajatteli, että ihmisen lopullinen päämäärä on onnellisuus, eudaimonia. On tosin hyvä huomioida, että Aristoteles keskittyy onnellisuuteen, jota ihmiseltä ei voi viedä pois ilman hänen suostumustaan. Onnellisuus ei siis synny esimerkiksi yksin vauraudesta tai vallasta, sillä nämä ihminen voi elämänsä aikana helposti kadottaa. Toisekseen, Aristoteleksen onnellisuuden konsepti liittyy vahvasti hyveellisyyteen, joka on Aristoteleksen mukaan onnellisuuden edellytys. Onnellisuus, josta Aristoteles puhuu on siis kovin erilaista hedonistiseen onnellisuuteen verrattuna. 

Vuoden 2018 teemana on ollut hyvä elämä - mitä se voisi olla ja mitä se ei ehdottomasti omalla kohdallani ole. (En yllättyisi, jos muutan vuoden kuluttua käsite pitäisi sisällään jotakin aivan muuta, sillä jos johonkin tässä elämässä uskon niin vaihtuvuuteen - ideoiden, ajatusten, paikkojen ja ilman). Uskon myös, että eri onnellisuuksilla on paikkansa hyvän elämän käsitteessä, mutta oma tutkiskeluni ei ole keskittynyt niinkään niihin, vaan pikemmin asioihin, joita teen ja koen eläessäni ns. hyvää elämääni

Tällä hetkellä uskon, että olen hyvän elämän äärellä, kun on kirjoja ja rakkautta. Ne eivät tietenkään ole ainoat hyvään elämään liittyvät asiat. 

Aloitetaan kirjoista. Kun tarkastelen elämääni lapsuudesta nykyhetkeen, ovat kirjat aina olleet merkityksellisiä. Varhaislapsuuteni lempikirjat olivat atlaksia. Tarkastelin lippuja, pääkaupunkeja ja valtioiden rajoja, sitten tulivat dekkarit, sitten maailmankirjallisuuden klassikot, nyttemmin luen oikeastaan mitä tahansa itseäni kiinnostavaa. Mutta, kuten jo sanottu, jatkuvuus ei ole mielestäni hyvän elämän elinehto. Kirjat vain sattuvat olemaan tänäkin päivä merkittävässä roolissa elämässäni. Ise asiassa lukiessani tunnen ehdottomasti eläväni ja se tuottaa minulle suunnattoman paljon iloa.

Jos tutkiskelen suhdettani kirjoihin tarkemmin, huomaan, että mieltymykseni kirjoihin on oikeastaan kiinnostusta uuteen tietoon ja erilaisiin maailmoihin. On tietysti myös muita tapoja, joilla voi tutustua uuteen tietoon ja oppia erilaisista maailmoista, esimerkiksi dokumentit tai ihmisten kuuntelu. Kirjoihin liittyy myös jotakin elämäntavallista. Esimerkiksi se, että on yksinkertaisesti aikaa lukea. Siis istahtaa paikoilleen, avata kirja ja uppoutua tekstiin. Elämäntavallisuus korostuu, kun lukee kirjallisuutta, joka ei mitenkään liity opiskeluihin tai työhön, vaan on puhtaasti nautinto ja harrastus, sekä tapa hahmottaa maailmaa. 

Entäs rakkaus sitten? Mitä tarkoitan, kun totean, että hyvässä elämässä on rakkautta? Ajatus tuli mieleeni, kun katselin 88-vuotiasta isoisääni, joka valmisti lauantai-iltana pannukakkuja minulle ja äidilleni. Ei tietenkään siksi, että hänen olisi tarvinnut, vaan koska hän halusi, rakkaudestaan meitä kohtaan.

Aatoksessa, että hyvässä elämässä on rakkautta ei tietenkään ole yhtikäs mitään ennennäkemätöntä. Ensireaktio kirjoittamaani on, että totta kai hyvässä elämässä on rakkautta, mistä muustakaan se voisi koostua? Valitettavasti  minun täytyy silti usein muistuttaa itseäni, että rakkaus voi ottaa niin kovin erilaisia muotoja. On rakkautta, joka on viime tingassa ostettuja mannertenvälisiä lentoja, mutta myös rakkautta, joka on maailman arkisimpia asioita kuten pannukakkuja ja aamutervehdyksiä. Ja oikeastaan, rakkauttahan on aivan kaikkialla, kumppanin aamutekstareissa, sisaruksen soitoissa, luottobaristan tekemässä aamukahvissa, ajatuksella kirjoitetussa sähköpostiviestissä. Täytyisi vain muistaa kysya itseltään, miten voin olla rakkaus tänään.

--

Tässä joitakin aikaisempia ajatuksiani hyvästä elämästä:

Hyvästä elämästä, vaihtuvista olosuhteista ja eri kaupungeista

Entä jos kaikki järjestyy

Iltapäivistä

On siis arkea (taas)

Olkoon kevyttä ja valoisaa

Täällä kuljen

Juuri nyt kiinnostaa arki ja kaikki yksinkertainen

Ladataan...
journey

Mikä yhdistää Obamaa, Karl Lagerfeldia, Stalinia ja Steve Jobsia? Univormupukeutuminen tietty! Me kaikki tiedämme Jobsin ja Obaman syyt univormuihinsa - turhien päätösten minimointi, sillä olemme kuulleet lukuisia kertoja, että menestyneet ihmiset pukeutuvat samoihin juttuihin joka päivä ollakseen tuotteliaampia

No, omat päivittäiset päätökseni kalpenevat Obaman tai Zuckerbergin rinnalla, mutta silti nojaan arjessani pitkälti univormuajatteluun. Yksinkertaisesti siksi, että se on niin vaivatonta.

En nimittäin jaksa ajatella kauheasti enää vaatteita (leikkiminen on tietysti asia erikseen. Ehkä kerran kuukaudessa tyhjennän koko vaatekaapin sisällön sängylleni ja sovitan kaikki vaatteet läpi inspiroituakseni miettien uusia kokonaisuuksia. Tapa muistuttaa 10-vuotiasta itseäni, jonka lempiaktiviteetti koko maailmassa oli käydä tätini vaatekaappi läpi ja ihailla liehuvia puseroita, upeita korkokenkiä ja uskomattomia iltapukuja), vaan keskitän energiani ennemmin muihin asioihin kuten lukemiseen, ranskan kertaukseen ja joogaan.

Löysin univormupukeutumisen vahingossa. Olin pari vuotta sitten työpaikassa, jossa oli todella tiukka (ja vanhanaikainen) pukukoodi. Vaatetuksellisesti elämäni yksinkertaisin aika koostui tummasta jakkupuvusta tai mekosta ja jakusta, jalassa aina maltilliset korot. Totta kai silloin tällöin ikävöin minihameita, mutta niille oli hyvin aikaa viikonloppuisin. Tiukan pukukoodin takia en oikeastaan koskaan kriiseillyt asuistani, koska vaihtoehdot olivat niin vähäiset. Vaihdoin sieltä huomattavasti liberaalimpaan työympäristöön ja päätin kehittää itselleni "signature lookin" helpottaakseni aamukiirettä. Toisekseen, tuntui hyvältä, että energia meni suoraan töihin eikä mekkopohdintoihin. 

Univormuajattelu ei tietenkään automaattisesti tarkoita automaattisesti tylsää. Se vain yksinkertaisesti helpottaa asupohdintoja. Tällä hetkellä minulla on muutama ns. asukaava, joita sovellan arjessani. Itse asiassa, uskoisin, että noin 95% asuistani noudattaa jotakin näistä:

Kaava numero yksi koostuu minihameesta, mustista läpikuultavista sukkahousuista ja neuleesta.

Kaava numero kaksi on polven alle yltävä mekko, samat sukkikset, ja neule tai bleiseri. 

Kaava numero kolme on kellohame ja tiukahko yläosa. 

Kaavani ovat tietysti aika kaukana puhtaasta univormusta - eli prikulleen samat kuteet joka päivä. En ole siellä vielä, mutta kenties joku päivä vaatekaappini saattaa hyvinkin koostua samasta vaatteesta - eri kappaleina tietenkin. Univormuajattelussa vaatekaappi ei koostu luonnollisestikaan esimerkiksi vain yksistä farkuista, vaan ideana on se, että niitä samoja farkkuja on tarpeen vaativa määrä, esimerkiksi kolmet. Uskoisin, että Obamallakin on samoja pukuja vaikka kuinka monta kappaletta. 

Minullakin on vaikka kuinka monta minihametta, mustaa mekkoa ja neuletta. Kaavojeni ydinajatus on se, että tunnen oloni hyväksi. Noissa kolmessa siluetti miellyttää silmääni, minusta tuntuu hyvältä ja olo on vapaa. Vapaa esimerkiksi keskittymään töihin, lukemiseen tai kasvien hoitoon. 

--

A Uniform Way of Life by Emma Summerton Vogue Japan 

Ladataan...
journey

Bonjour novembre...

Esihoidin marraskuuahdistusta juomalla litroittain TeaHouse of Wehmaisin milky oolong -teetä (ah se on niin hyvää). Yllätyksekseni, tai kenties teenjuontini ansiosta, marraskuuahdistus ei ole kuitenkaan vielä iskenyt. Itse asiassa olen kovin levollisin mielin, puoliksi odottaen jo vuotta 2019, mutta puoliksi onnellisena vuoden 2018 toiseksi viimeisestä kuukaudesta. Olen tosin jo aloittanut myös  joululaulujen kuuntelemisen (hehehe, olen tosiaankin se ärsyttävä tyyppi, joka aloittaa joululaulujen kuuntelun jo verrattain aikaisin) kotini yksityisyydessä, joten tämäkin on nostattanut fiiliksiäni. Glögiä ja pipareitakin on jo maisteltu. 

Mielessä ovat olleet Dragon Diffusionin ihanat pudotut nahkalaukut. Yhtymäkohdat Bottega Venetaan ovat tietenkin ilmeiset, mutta DD:n vibat ovat jotenkin paljon rennommat. DD on mietinnässä ja siellä pysyy ainakin kuusi kuukautta. Uusi ostosfilosofiani on mieti, harkitse ja mieti vielä. Toimii tosi hyvin. 

Sitten pehmeämpiin mietintöihin. Olen maininnut tämän aikaisemminkin: Arelan kashmirvillatakista on tullut nopeasti vaatekaappini kulmakivi (kuinka ihanaa onkaan lähteä niin usein ihmisten ilmoilla "aamutakissa"...) ja nyt olen alkanut silmäillä Laine-neuletta vaaleansinisenä ja creamy beige -sävyssä. Laurie-peiton haluaisin myös jossain vaiheessa. Omat kokemukseni Arelan kashmirvaatteista ovat todella hyviä ja vertailukohteita minulla on laidasta laitaan, H&M:n (yllättävän hyvistä kashmirvaatteista) Loro Pianaan (jota ei ole voittanutta, mutta onhan ne hinnatkin aika korkeita...mutta toisaalta vaatteita eliniäksi). Areloittenikin uskon tosin kestävän, oikealla hoidolla ja rakkaudella, useita vuosikymmeniä. 

Ateneumin Not Vital -näyttely on upea!!! Please menkää. Kohtaamisia kaupungissa sen sijaan oli mielestäni ihan okei, ei ehkä sytyttänyt ihan kauheasti, mutta toisaalta tärkeä Kansallisgallerian kokoelmanäyttely. 

Viimeistelen myös useamman kuukauden kestänyttä siivousprojektia - olen käynyt läpi suurin piirtein kaikki omistamani kirjat/vaatteet/esineet/urheiluvälineet/you name it ja nyt on kenties vaikeimpien, nimittäin puhelimen ja läppärin, vuoro. Mistä edes aloittaisin? Molemmat ovat täynnä muistiinpanoja kuten: EVERYTHING FROM WILLIAM EASTERLY (okei...tää oli varmaan aikaa, jolloin harkitsin kehitysmaatutkimuksen opiskelua), "I can't marry him. I don't even know how to pronounce his last name." (Mitä tähän nyt sanoisin...), "Von Herzen - Möge es wieder - Zu Herzen gehn" (saatesanat Beethovenin Missa solemnis -messuun. Suomennettuna jotenkin sydämestä, palatkoon se sydämeen.) 2017...the shittiest and most amazing year so far (tämä on ihan totta. Vuosi 2017 oli todella hirveä ja toisaalta todella hieno vuosi.) plan for today: sip vcp all day long (tämän voisi olla vaikka eilen kirjoitettu: the ultimate plan forever... ;))

Hello November...the nicest month of them all...

Ladataan...
journey

Kesäkuu 2018

Astuminen Palatsiaukiolta Talvipalatsin sisäpihalle on aina yhtä taianomainen hetki. Katastrofaalisen huonotkin aamut ovat vähemmän surkeita Bartolomeo Francesco Rastrellin suunnitteleman barokkipalatsin loisteessa. Turkoosiin vivahtavan vaaleanvihreä Talvipalatsi kultavalkoisine koristeineen seisoo ylväästi Nevan rannalla. Valkeat pilasterit ja katonharjalla seisovat pronssiset veistokset ja maljat luovat juhlavan tunnelman. Minä sipsuttelen palatsin sisäpihalle yleensä kovin arkisesti iso take away -kahvikuppi kädessä kiiruhtaen kohti kellarissa sijaitsevaa toimistoani. 

Yhtä maailman merkittävimmistä museoista ei voi olla huomaamatta lähestyi sitä sitten Palatsiaukiolta tai Nevan puolelta. Palatsirantakadun panoraama poikkeaa tosin merkittävästi Palatsiaukion näkymästä. Siinä missä Palatsiaukiolla ollessa tunnelma on ennen kaikkea juhlallinen, Palatsirantakadun puolelta voi havannoida Talvipalatsin vieressä olevia kolmea rakennusta, jotka yhdessä Talvipalatsin ja Uuden Eremitaašin kanssa kuuluvat Eremitaašin museokokonaisuuteen. Kontrasti Pienen, Vanhan, Eremitaašin teatterin ja Talvipalatsin välillä on melkoinen, mutta kuvastaa hyvin koko Pietarin historiallista keskustaa: hienostunut dialogi barokin ja uusklassismin välillä.

Juri Feltenin ja Jean Baptiste Vallin de la Mothen suunnittelema Pieni Eremitaaši rakennettiin, jotta Katariina Suuri voisi tavata rakastajiaan rauhassa. Niin ikään Feltenin käsialaa oleva Vanha Eremitaaši valmistui sen sijaan keisarinnan taidekokoelmaa varten. Eremitaašin teatteri valmistui Katariina Suuren yksityisteatteriksi ja sen suunnitteli Giacomo Quarenghi. Uusi Eremitaaši puolestaan on Nikolai I:n perintöä. Leo von Klenzen suunnittelema rakennus valmistui tsaariperheen paisuneelle taide- ja kulttuurihistoriallisten esineiden yksityiskokoelmalle. 

Eremitaašin taidekokoelman sai alkunsa vuonna 1764, jolloin Katariina Suuri lähetti suurlähettiläs V. S. Dolgorukin ostamaan 225 hollantilaisen ja flaamilaisen taulun kokoelman Berliinistä. Vuonna 1769 hankittiin toinen, 600 taulua käsittävä, kokoelma. 1800-luvulla Eremitaašin kokoelma kasvoi merkittävästi mm. arkeologisilla löydöillä. Ensimmäinen yleisölle avoin museo, tarkemmin sanottuna Uusi Eremitaaši, avattiin vuonna 1852. Vallankumousten jälkeen Eremitaašia täydennettiin esimerkiksi Jusupovien, Stroganovien, Šeremetevien ja Šuvalovien merkittävillä kokoelmilla. 

Tänä päivänä museon kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä Kivikaudelta nykypäivään mukaan lukien esihistoriallista ja itämaista taidetta, länsieurooppalaisia maalauksia ja aseita sekä haarniskoita. 

Vetovoimisia huoneita Eremitaašissa ovat esimerkiksi Aleksandr Brüllow'n suunnittelema Malakiittisali, jossa Nikolai I:n ja Nikolai II:n puoliso, kummatkin nimeltään Aleksandra Fjodorovna, pitivä salonkiaan, Jordanin tai suurlähettiläiden portaatRaphaelin loggiat ja Paviljonkisali

Eremitaaši on Venäjän hallitsijoiden, aikakausien ja historian tuotos. Samanaikaisesti museon identiteetti pohjautuu vahvasti oletukseen, että museossa voi kokea miltei koko maailman. Hyväksyimmepä "universaalin" museon ideaa tai emme, se on vahvasti läsnä Eremitaašissa. 

Minun Eremitaašini on töihin liittyvien attribuuttien lisäksi historian kerrostumia ja arkkitehtuurin ja museoesineiden herkkää vuoropuhelua, jota voi mielestäni parhaiten astia nimenomaan näissä vanhoissa, monimutkaisissa rakenteissa ja instituutioissa eikä niinkään white cube -gallerioissa. 

Tunteeni Eremitaašia kohtaan kulminoituvat niihin muutamaan huoneeseen, joihin pakenen aina tilaisuuden tullen. On upea ja rauhallinen Kahdenkymmenen pylvään sali, joka toistaa antiikkitemppelin sisustusta. Salin sisätila on jaettu kolmeen osaan kahdella serdibolin graniitista valmistetuilla joonialaisten pylväiden rivillä. Kuljen salin läpi joka päivä lounaalle ja tunnen oloni turvalliseksi. On häikäisevä Yrjönsali eli Ivan Stasovin suunnittelema suuri valtaistuinsali, joka on mielestäni kertakaikkisen pysäyttävä. Muistan sen hyvin lukion historiantunneilta. Täällä Nikolai II avasi duuman vuonna 1906. Tunnen outoa nostalgiaa koko salia kohtaan, vaikken ole ollenkaan varma, voiko ihminen olla nostalginen ajasta, jolloin ei ollut vielä edes olemassa. On myös melankolinen ja äärimmäisen ylellinen Paviljonkisali, jossa yhdistyvät uusklassiset, renenssassityyliset ja itämaiset arkkitehtoniset motiivit. Stakenschneiderin suunnittelemaa huonetta koristavat mosaiikkilattia ja upeat parketit, sekä 28 kauniisti kimaltelevaa kristallikattokruunua. Siellä on myös Prinssi Potjomkinin vuonna 1780 ostama riikinkukkokello. Paviljonkisali on niin upea, että minua heikottaa. En pysty käsittämään, kuinka Stakenschneider on luonut näin upean tilan. 

Työskentely yhdessä maailman suurimmissa ja merkittävimmässä museossa on taianomaista, mutta työskentely arvostetussa venäläisessä kulttuuri-instituutiossa ei ole helppoa. Viikkopalaverissa istuessani toivon usein olevani missä tahansa muualla. Toisaalta reittini toimistosta kanttiiniin on niin kaunis, että liikutun yleensä useamman kerran viikossa. Olo on erityisen hauras Jupiter-galleriassa, jossa on Antiikin Rooman aikaisia patsaita. Ei ole kauniimpaa paikkaa, kun kevätvalo paistaa yläikkunoista ja saa koko salin hehkumaan. Valitettavasti koko Eremitaašin suosikkigalleriani, Stakenschneiderin suunnittelma upea galleria 207, italialaista taidetta 1200-1400-luvuilta, on todella lähellä huippusuosittua da Vinci -huonetta. Galleriassa 214 oleva Madonna-kaaos saa minut huonovointiseksi ja joka päivä epäilevämmäksi ihmiskunnan kyvykkyydestä järkevään käytökseen. Harras toiveeni on, että museo kieltäisi valokuvauksen ja keskittyisi opettamaan vieraita katsomaan. Ajateltuani näitä ajatuksia tunnen kuitenkin sydäntä pistävää syyllisyyttä: on melkoinen luksusongelma, että museossa on ruuhkaa.

Eremitaaši ja meidän välinen suhteemme on täynnä ristiriitoja. Eremitaaši esittelee mittaamattoman arvokkaita teoksia ja objekteja ja koko museo on todella näyttävä, täynnä kimalletta ja säkenöintiä. Tämä itsessään ei ole ongelmallista, mutta universaalin museon kontekstissa, jonka perusoletus on siis, että museo esittelee ihmiskunnan historiaa, siitä tulee problemaattista, sillä maailmanhistoria on täynnä kurjuutta ja kärsimystä, joka tietysti on Eremitaašissa aika poissaolevaa. Kultakoristeiden ja marmorin kääntöpuolella olevat maaorjien ja sotavankien surulliset kohtalot eivät, luonnollisestikaan, ole museon keskiössä. 

Nautin myös suunnattomasti Eremitaašin tuomasta pienuuden ja mitättömyyden tunteesta, mutta tiedän, että ammatillisesti ajateltuna se ei ole museon päämäärä. 

Tästä kaikesta huolimatta rakastan kävellä näillä käytävillä, tuskailla turistimassojen keskellä, liikuttua matkalla lounaalle ja havahtua ajatukseen, että minä kävelen samoja käytäviä kuin Katariina Suuri ja Aleksanteri II aikoinaan. Rakastan ajatusta, että minä olen osa juuri tätä instituutiota, jolla on yksi maailman merkittävimmistä kulttuurihistoriallisista esine- ja taidekokoelmista ja jonka historia ja nykyisyys ovat niin kaoottisen kompleksisia, että niiden selvittämiseen menee vielä monta museologisukupolvea. 

Pages