Ladataan...
journey

1. Roomaan suuntaavan kannattaa nähdä paljon muutakin kuin historiallinen keskusta. Colosseum, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Campo dei Fiori ja Pantheon ovat kaikki kivoja nähtävyyksiä, mutta Rooman todellinen taika on keskustan ulkopuolella. 

2. Aitoja roomalaisia naapurustoja ovat Testaccio ja Pigneto. Ensimmäinen on erinomainen naapurusto, jos haluaa syödä todella hyvin. Pigneto puolestaan on hip & cool, mutta orgaanisella ja miellyttävällä tavalla. 

3. San Lorenzo on nuorekas naapurusto - oivallinen biletykseen. Prati on rauhallinen arvonaapurusto, eräänlainen roomalainen Eira. Tyylikkäitä putiikkeja, hillittyjä ravintoloita. Monti taas on täydellinen vintageostoksille ja trendirafloille. 

4. Kaupunki on täynnä ihania (ja toisaalta myös kammottavia) hotelleja. Hotel De Russien iltapäivätee on loistava (ja puutarha! Mon dieu!), Hotel Lord Byron nautinnollinen pikkuhelmi ja Rome Cavalierin näköaloja on hankala peitota. 

5. Metroverkko ei hirveästi palvele tavan turistia, joten kannattaa suosiolla kävellä - puitteet ovat ensiluokkaiset. 

6. Rooman museotarjonta on erinomainen. Modernia ja nykytaidetta tarjoilevat Galleria d'Arte ModernaMAXXI ja  MACRO

7. Galleria BorgheseMusei Capitolini ja Musei Vaticani taas vanhempaa taidetta. 

8. Rooma on barokin kaupunki ja tämä näkyy ennen kaikkea kirkkoarkkitehtuurissa. Suosittelen Santa Maria Sopra Minerva -kirkkoa, koska se on Rooman ainoa goottilainen katedraali. Ja apua miten upea!!! Muita mielenkiintoisia ovat esimerkiksi Santa Maria del PopoloSanta Maria in Trastevere ja Santa Maria Maggiore. Ja tietysti Pietarinkirkko Vatikaanissa. 

9. Cimitero Acattolico eli ei-katolisten hautamaa on yksi suosikkinähtävyyksistäni. Pysäyttävä ja kertakaikkisen kaunis pikkuhautausmaa sijaitsee keskustan ulkopuolella, mutta on matkan arvoinen. 

10. Yksi Rooman parhaista näköaloista on Castel Sant'Angelossa eli Hadrianuksen mausoleumissa (osa Tosca-oopperasta muuten tapahtuu ko. linnoituksessa). 

11. Roomalaisia instituutioita ovat San Calisto Trasteveressa (ei pidä antaa turistien ja vaihto-oppilaiden hämätä, paikka on todella rakastettu roomalaisten keskuudessa) Bar Necci ja Freni e Frizioni

12. Gelatolle mielestäni paras paikka on torinolainen Grom (useita lokaatioita ympäri kaupunkia).

13. Rooman parhaita ravintoloita ovat Open ColonnaDa AugustoFlavio al Velavevodetto ja Osteria Bonelli

14. Ginger on hyvä vihermehuille, salaateille ja erikoisruokavalioille. 

15. Jos bileet kiinnostavat Vicious Club ja Lanificio 159 ovat hyviä vaihtoehtoja. 

16. Mielestäni Rooman ihanin cocktailbaari on Salotto 42. Paikka on todella chic ja cocktailit erinomaisia. Sijainti Hadrianin temppelin juurella pikkuruisella piazzalla on sympaattinen myös. 

17. Terrazza San Pancrazio Gianicolon juurella on ihastuttava baari/ravintola myös. Drinkit eivät ole Salotton vertaisia, mutta tunnelma on erinomainen.

18. Jerry Thomas Speakeasy lienee Rooman paras baari mikäli ajatellaan pelkästään cocktailien tasoa. Sisäänpääsy on kuitenkin todella monimutkaista. 

19. Magick Bar Tevere-joen rannalla on viihtyisä ja musiikki on yleensä todella hyvää. 

20. Rooman paras paikka kuitenkin, minun mielestäni, on Gianicolo-kukkula auringonlaskun aikaan. Ai ai, en ole ollenkaan varma, onko mikään muu sen veroinen. 

Ladataan...
journey

Olette New Yorkissa ja ykskaks iskee hillitön Venäjän-kaipuu? Njet problem, New Yorkissa on lukuisia paikkoja, jotka huokuvat perivenäläistä maailmaa. 

Russian Samovar 

256 W52nd Street

Ykköspaikka venäläisten (ja venäläismielisten) diplomaattien bongaukseen (ja toki myös muiden venäläisten). Umpivenäläinen all-in-one-paikka Midtownissa. Kazakstanilainen diplomaattiystäväni toi minut sinne chaille ja raflasta tuli kantapaikkamme, sillä se sijaitsi kätevästi molempien työpaikkojen läheisyydessä. Baarimenulla ja à la cartella on erinomaisia annoksia blineistä borssiin. Ihana vanha herra soitti usein pianoa. Täydellinen paikka myös piiloutumiseen, sillä kukaan "below Houston" -tyyppi ei varmasti eksy sinne (ja kukapa heistä nyt muutenkaan hengailisi vapaaehtoisesti Midtownissa?). Tapailin siellä myös usein entistä poikaystävääni. Aina tuntui siltä kuin emme olisi New Yorkissa, mikä oli uskomattoman helpottavaa. Kuvittelin, että olimme 90-luvun Moskovassa (ja että tässä on meneillään joku complicated KGB vs. CIA -juttu, eikä vain ihan tavallinen eroamisjuttu). 

Skovorodka

615 Brighton Beach

Ei ole Skovorodkaa voittanutta mitä tulee venäläiseen lohturuokaan. Joukossa on myös georgialaisia juttuja (georgialainen ruoka on venäläisille vähän sama juttu kuin intialainen briteille) kuten katchapurreja. Pelmenit ovat erinomaisia myös!

Toné-Café

265 Neptune Avenue

Katchapurreista puheenollen, ei ole Toné-Cafén voittanutta. Tämä georgialainen kahvila-ravintola on New Yorkin paras (ja kuten sanottu, georgialainen ruoka on oleellinen osa Venäjä-kokemusta). 

Repinin Vsevolod Mikhailovich Garshin (1884), Met

1000 5th Avenue

Vsevolod Garšin oli venäläinen kirjailija ja taiteilija Ilja Repinin hyvä ystävä. Repin maalasi usein muita taiteilijoita ja intellektualleja ajatuksenaan tehdä töistään "kansallisempia". Valitettavasti neljä vuotta teoksen valmistumisen jälkeen Garšin surmasi itsensä. 

Pysäyttävä muotokuva on Metissä, galleriassa 827. 

Malevichin Suprematist Painting  (1916-17), MoMA

11 W53rd Street

Myöhempien aikojen venäläistaiteilijoiden töitä löytyy puolestaan MoMA:sta. Malevichin Suprematist Painting (1916-17) on osa museon viidennen kerroksen perusnäyttelyä.

Russian American Cultural Centre

Venäläisen kulttuurin keskus järjestää mielenkiintoisia näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja muita tapahtumia ympäri vuoden. 

Brighton Beach

Venäläisen kulttuurin orgaaninen keskus on kuitenkin Brighton Beach Etelä-Brooklynissa. Täytyy tosin tarkentaa, että oikeastaan se on useiden entisten neuvostomaiden kohtaamispaikka, jossa lingua franca on luonnollisesti venäjä. 

Ladataan...
journey

Tammikuussa olen mm. hiihtänyt (ja suureksi yllätyksekseni nauttinut siitä), opetellut tekemään kiharoita t-paidalla (olen surkea hiustenlaittaja ja käsiltäni uskomattoman kömpelö, mutta tämän tekniikan kanssa onnistuin ihan hyvin), katsonut Marcella-sarjan molemmat tuotantokaudet (apua miten hyvä sarja!!!!) ja juonut litratolkulla Milky Oolong -teetä (toisaalta, juon ko. teetä jokaikinen kuukausi). 

Lautasella kiinnostavat ennen kaikkea vihreän eri sävyt, mieluiten bowl-muodossa. Korianteria, avokadoa, kurkkua, limeä, nam. Kävin katsomassa Klaus Härön Tuntematon mestarin. Hieno elokuva, mutta luulen sen koskettaneen vielä enemmän vanhempiani kuin itseäni. 

Yöpöydällä ovat Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä ja Elämän tarkoitus sekä Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Kaikki aivan ensiluokkaisia, mutta on kyllä sanottava että Berlin on aivan uskomaton kirjailija. Täytyy tutustua englanninkielisiin teoksiin mitä pikimmiten. Ystäväni puolestaan vinkkasi Hafiz-sufimestarin runokokoelmasta the Gift

Suomessa on kyllä todella kaunista näinä päivinä, mutta auringon puute surettaa. Tammikuun valo, missä olet? 

 

Ladataan...
journey

Olin vähän aikaa sitten lounaalla Dohan Eatelyssa. Kymmenen euron vetinen pizza margherita toi kaipaukseen Italiaan ja ennen kaikkea takaisin Napoliin...

Legenda muuten kertoo, että pizza margherita sai nimensä Italian kuningatar Margheritalta, joka oli Napolissa puolinsonsa kuningas Umberto I:n kanssa vuonna 1889. Sanotaan, että hän oli kyllästynyt ruokaan, jota hänelle tarjottiin ja niinpä hän pyysi kaupungin kuuluisinta pizzanvalmistajaa, Raffaele Espositoa, tekemään hänelle pizzan. Legendan mukaan Margherita viehättyi eniten mozzarella-tomaatti-basilikapizzasta, jotka väreineen päätyivät myös esittämään Italian lipun kolmea väriä. 

Vaihtoehtoinen tarina kertoo, että pizza sai nimensä päivänkakkarista jo vuonna 1866. Italiankielen sana margherita nimittäin tarkoittaa päivänkakkaraa. Mozzarella ja basilika taas näyttävät muodostavan eräänlaisen päivänkakkaran pizzassa. No, mene ja tiedä mikä onkaan totuus...

Vaikka pizzan alkuperästä kiistellään, on se tänä päivänä merkittävä osa Napolin ja koko Italian kulttuurihistoriaa. Aidossa margheritassa on San Marzano -tomaatteja, fiori di latte -mozzarellaa, tuoretta basilikaa, suolaa ja oliiviöljyä.

Minä nautin oman margheritani L'Antica Pizzeria da Michele -pizzeriassa. Tammikuussa jonoa ei ollut, mutta kesäisin uskoisin tilanteen olevan toinen, sillä kyseessä on yksi Napolin rakastetuimmista (ja kuuluisimmista!) pizzeroista. 

Pizzan lisäksi Napoli on kertakaikkisen valloittava kaupunki.

1. Mielenkiintoinen museoskene - Arkeologinen museo, MADRE, Cappella Sansevero, Museo del Mare...

2. Upeat taidemetroasemat - Garibaldi, Museo, Rione Alto, Dante...

3. Meri. Kaupungeissa, jotka ovat meren rannalla on vain jotakin erityistä taikaa. 

4. Quartieri Spagnoli seikkailulle ja kurkistus menneen maailman Napoliin. 

5. Gran Caffè Gambrinus herkkuhetkelle. 

Ladataan...
journey

Taiteella ja luksuksella on aina ollut läheinen suhde. Dalí suunnitteli mekkoja Chanelille ja Schiaparellille, Lucio Venna teki mainoksia Salvatore Ferragamolle, Émile-Maurice Hermès, Achille Maramotti ja Yves Saint Laurent olivat kaikki aktiivisia taidekeräilijöitä. 2000-luvulla luksuksen ja taiteen suhde on kuitenkin syventynyt ja erilaisista kollaboraatioista on tullut todella yleisiä. Itselleni ei nyt äkkiseltään tule mieleen yhtään luksusbrändiä, joka ei olisi tehnyt yhteistyötä jonkun taiteilijan kanssa tai muuten liittoutunut yhteen taiteen kanssa. 

New Yorkin Guggenheim järjesti vuonna 2000 laajan Giorgio Armani -retrospektiivin. Vuonna 2011 Met puolestaan esitti Alexander McQueen: Savage Beauty -näyttelyn. Bowes Museum juhlisti Yves Saint Laurentia vuonna 2015. Näyttelyt otettiin vastaan ristiriitaisin tunnelmin. Onko muoti taidetta? Onko yksittäisen suunnittelijan näyttelyn paikka arvostetussa taidemuseossa? Maksoiko Armani Guggenheimille? Onko museoista tullut vain suuria mainostauluja? 

Uusin trendi taiteen ja luksuksen välisessä kanssakäymisessä on perustaa oma foundation, eli eräänlainen museon ja näyttelytilan hybridi (esim. Fondation Louis Vuitton, Fondazione Prada & Aïshti Foundation), tai brändin historialle omistettu museo (esim. Museo Salvatore Ferragamo & Musée Yves Saint Laurent). Taidemuseon perustana on yleensä luksusbrändin omistajan oma taidekokoelma (esim. Bernard Arnault, Miuccia Prada & Tony Salamé), brändin historialle omistetut museot puolestaan nojaavat yleensä yhtiön omiin arkistoihin. 

Yksityisten museoiden perustaminen ei sinänsä ole pelkästään luksusmerkkeihin sidottu trendi. Yli 70 prosenttia yksityisistä taidemuseoista on perustettu vuoden 2000 jälkeen. Museon perustaja on yleensä miespuolinen taidekeräilijä, joka haluaa tuoda kokoelmansa julki. 

No, entä sitten? Eikö se ole vain hyvä, että uusia kulttuuritiloja avautuu tai että yleisö pääsee kurkistamaan yksityisiin kokoelmiin, joissa on taidehistoriallisesti merkittäviä töitä? Toisekseen, eikö meillä aina ole ollut yksityisiä museoita, joilla on ollut merkittävä osa taidekentän kehityksessä?

Juu ja juu, erityisesti jos museoita käsitellään ajallisesti laajassa perspektiivissä yksityisen ja julkisen museon raja hämärtyy. Uffizi oli alunperin yksityinen museo, samoin Eremitaaši. Guggenheimit saivat alkunsa yksityisten keräilijöiden kokoelmista. Yksityiset museot ovat hyvä juttu, ehdottomasti, mutta niihin liittyy pohdintoja ja kysymyksiä, joihin meillä ei vielä ole vastauksia. 

Miksi juuri luksusmerkit perustavat näitä museoita? Kuinka häilyvä brändin ja instituution raja todellisuudessa onkaan? Kuka päättää, minkälaisia näyttelyitä niissä järjestetään? Mikä on niiden taidehistoriallinen arvo? Mitä väliä sillä on, jos osa kulttuuriperintöämme on yksityisissä käsissä? Minkälaisia "kilpakumppaneita" nämä ovat julkisille museoille? 

Osa luksusbrändien taidemuseoista on noussut kenties yllättävänkin merkittäviin asemiin taidekentällä. Fondation Louis Vuitton, esimerkiksi, järjesti vuoden 2017 vierailluimman taidenäyttelyn, Icons of Modern Art. The Shchukin Collection. Näyttely kuuluu vuosikymmenemme, ellei jopa vuosisadan, merkittävimpiin, sillä venäläisen edesmenneen taidekeräilijä Sergei Shchukinin kokoelmaa ei ollut nähty Euroopassa sitten keräilijän taidematkojen. On mielenkiintoista, että juuri Fondation Louis Vuitton järjesti tällaisen show'n, joka aikaisemmin olisi mennyt jollekin Pariisin julkisista instituutioista, kenties Centre Pompidoulle tai Grand Palais'sille. 2010-luvulla vain yksityinen museo kykeni kattamaan Shchukinin kokoelman vakuutusmaksut, jotka olivat varmasti aikamoiset, sillä kokoelman arvoksi on arvioitu noin $10 miljardia. Fondazione Pradaan kulminoituu toisenlainen vaikuttaminen: instituutio perustettiin kaupunkiin, jossa ei ollut - eikä ole vieläkään - julkisin varoin hoidettua nykytaiteen museoita. Tämä oli tietenkin Pradalle erinomainen mahdollisuus "antaa takaisin" Milanolle ja olla merkittävässä roolissa rakentamassa uutta kulttuuriskeneä kaupunkiin. 

Katsojana ja yleisön jäsenenä iloitsen näistä(kin) instituutioista, joskin osaan suhtaudun todella kriittisesti. Museologina ja taidehistorioitsijana en ole aivan varma, mitä niistä ajattelisin. Tarvitsemme tutkimusta, dialogia ja pohdintaa. 

Tässä vielä lyhyt katsaus kolmen instituution tämänhetkiseen tarjontaan: 

Fondation Louis Vuitton

Juuri nyt Fondation Louis Vuittonissa on meneillään Egon Schielen ja Jean-Michel Basquiatin näyttelyt.

Fondazione Prada

Fondazione Pradan Milanon-rakennuksessa on näyttely nimeltään Sanguine. Luc Tuymans on Baroque

Fondation Cartier

Fondation Cartier, joka on vanhin luksusbrändien museoista ja muistuttaa kenties eniten toimintatavoiltaan julkista museota, esittää näyttelyn Southern Geometries, from Mexico to Patagonia, joka keskittyy geometriaan Latinalaisen Amerikan taiteessa. 

Self-Portrait with Chinese Lantern Plant (1912), Leopold Museum

Untitled (1981), The Eli and Edythe L. Broad Collection

Pages