Millaista on (oikeasti) asua Qatarissa?
Asuminen Qatarissa on herättänyt kaikenlaisia kysymyksiä ja olen huomannut kaikenlaisia ennakkokäsityksiä maahan ja kulttuuriin liittyen. Nyt seuraakin eräänlainen exposé. Tällaista on asua Qatarissa*:
Kuumus on yksi Qatarissa asuvien suurimpia haasteita. Keskikesällä olo on todella tukala ja on vaivallollista kävellä edes asunnolta autolle. Ja kun sanon sen olevan vaivallollista, todella tarkoitan sitä. Yleisesti ottaen kestän melko hyvin korkeita lämpöasteita, mutta esimerkiksi heinäkuinen kuumuus (siis yli 40 Celsiusasteen) yhdistettynä kosteuteen on aivan hirveän hankala yhdistelmä. Kuumuus ulkona tarkoittaa myös hurjaa ilmastointia, eli julkisissa tiloissa on yleensä taas todella viileää. Ajatus oleilla pelkässä t-paidassa esimerkiksi ostoskeskuksessa on itselleni vieras – tarvitsen aina vähintään huivin ja mieluiten myös villapaidan ylleni sisällä ollessani. Moni myös kärsii D-vitamiinin puutoksesta, koska ulkona oleminen on osan vuodesta niin haastavaa.
Mutta toki aurinko on myös ihana. On ihastuttavaa nähdä se niin usein. Ja ahhhh auringonlaskut, ne ovat tosi usein upeita.
Qatar on hyvin hierarkinen maa, jossa luokkayhteiskunta voi hyvin. En ole täysin perillä qatarilaisten välisistä hierarkioista, mutta perheiden välillä on merkittäviä eroja. Hierarkiat ulottuvat myös maahanmuuttajiin. Qatarilaisten jälkeen parhaimmassa asemassa ovat länsimaalaiset, seuraavaksi muut arabit ja viimeiseksi muut kansalaisuudet. Toki poikkeuksia on jne., mutta noin karrikoidusti järjestys on tämä – ja hierarkia näkyy arjessa joskus aivan luokattoman paljon. Pyramidin pohjalla ovat siirtotyöläiset, joiden olot ovat hyvin huonot ja epäinhimilliset.
Qatar on sijoittanut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana varmasti lähemmäs sata miljardia dollaria (ellei jopa enemmänkin) kulttuuriin, taiteeseen ja museoihin. Pienessä valtiossa onkin melkoinen keskittymä kuuluisien arkkitehtien luomuksia. Valitettavasti suurin osa museovieraista on kuitenkin ollut turisteja – tässä piileekin Qatariin kietoutuva museologisesti mielenkiintoinen haaste: kuinka rakentaa museokulttuuri maahan, jossa museot ovat hyvin tuore asia? Toki nyt Kansallismuseon avauduttua myös paikalliset ovat löytäneet museot, joten kenties myös muiden museoiden vierailijaprofiilit muuttuvat. Maassa on myös merkittävä määrä kuuluisien taiteilijoiden julkisia taideteoksia, esimerkiksi kuvassa näkyvä Richard Serran installaatio.
Dohan naapurustot ovat todella erilaisia, osa jopa suorastaan toistensa vastakohtia. Tämä ei tietysti ole mitenkään erityistä suurille (tai no, Doha ei ole erityisen suuri kaupunki tosin) kaupungeille. Monet expatit suosivat Pearl-naapurustoa, jonka Qanat Quartier on saanut ”inspiraationsa” Venetsiasta. Mhh…Only in Qatar. Naapurustossa kuuluu usein klassinen musiikki – ei kuitenkaan sinfoniaorkesterin esittämänä vaan valitettavasti syntetisaattorin. Usein Qanat Quartierissa ollessani toivoisin, että minulla olisi korvatulpat mukana. Vastakohtana Pearlin uskomattomalle siisteydelle (useana aamuna olen todistanut työmiesten joukkoja kiillottamassa lyhtypylväitä ja kaiteita) ovat huomattavasti rähjäisemmät ja roskaisemmat Bin Mahmoud ja Al-Sadd, jotka kaikessa epäqatarilaisuudessaan (ei marmoria tai kultaa sekä paljon roskia maassa) ovat huomattavasti kiinnostavampia paikkoja kulkea.
Konservatiivinen pukeutuminen on maassa suositeltavaa, mutta se ei tarkoita hiusten peittämistä tai maksimekoissa kulkemista. Itse asiassa, mieleeni ei tule oikeastaan ketään, joka pukeutuisi systemaattisesti maksimekkoihin tai -hameisiin esimerkiksi työpaikalla. Tietysti poikkeuksena ovat he, jotka sen tekevät esimerkiksi uskonnollisista syistä. Nainen voi huoletta pukeutua farkkuihin tai housuihin, mikäli niin haluaa. Suurin osa qatarilaisista pukeutuu toki peittävästi. Miehillä on päällä thobe, naisilla abaya. Miehillä on päässään gutra ja agal, naisilla useimmiten shayla, vaikka toki jotkut ovat valinneet esimerkiksi niqabin.
Oma huolenaiheeni on aikaisemmin mainitsemani ilmastointi. Laukussani on aina huivi ja neule, koska julkisissa tiloissa minua miltei poikkeuksetta paleltaan. Toinen huolenaiheeni on aurinko, eli mikäli tiedossa on ulkoilua valitsen aina mahdollisimman pitkät vaatteet. Sanottakoon vielä, että hotellit ovat ns. vapaata aluetta – eli niissä voi kulkea lyhyissä ja paljastavissa asuissa, mikäli niin haluaa.
Turisteille Souq Waqifia mainostetaan ”aitona” qatarilaisena kokemuksena. No, kyllähän siellä paikallisia näkee ja alueella on historiallista merkitystä, mutta mikäli haluaa nähdä modernia qatarilaista elämää, kannattaa suunnata jollekin Dohan ostoskeskuksista.
Qatarissa asuva näkee päivittäin myös mieletöntä rikkautta – satojatuhansia euroja maksavia autoja, luksuslaukkuja, kultakelloja, jättimäisiä taloja, suuria palveluskuntia…Kaikkeen tähän kuitenkin turtuu ja vaikkei itse omistaisi Ferrarin Berlinettaa suurenmoisestakin vauraudesta tulee arkipäiväistä. Tähän tietysti vaikuttaa myös Qatarin verrattain korkea hintataso ja Eurooppaa korkeammat palkat. Satojen eurojen illallislaskut eivät tunnu rialeissa yhtä suurilta kuin euroissa.
Ruoka on toinen, jos ei nyt aivan probleema, niin ainakin pohdintaa aiheuttava aihe. Qatarista puuttuvat miltei kokonaan rennot fine dining -mestat. Kärjistetysti ravintolavaihtoehtoja on kolmenlaisia: amerikkalaiset ketjut, hotellien ravintolat ja hyvin yksinkertaiset yleensä yhteen keittiöön erikoistuneet pikkupaikat, joita me kutsumme low key -rafloiksi. Eli esimerkiksi afganistanilainen Afghan Brothers tai libanonilainen Jabal Lebnan. Hotellien ravintoloissa on yleensä heikko hinta-laatusuhde, ketjupaikat ovat edullisempia, mutta ruoka ja atmosfääri yleensä ei niin viehättäviä. Jäljelle jäävät low key -mestat, joissa ruoka on yleensä taivaallista, mutta joissa ei tarjoilla alkoholia ja jotka voivat olla sisustukseltaan hyvinkin askeettisia. Kummassakaan ei toki ole mitään vikaa – alkoholittomuudessa tai askeettisuudessa, mutta ne eivät sovi kaikkiin fiiliksiin tai tilaisuuksiin.
Yleisesti ottaen expatit viettävät todella paljon aikaa erilaisissa hotelleissa. Viiden tähden hotelleilla on alkoholilisenssi eli niissä sijaitsevat baarit, pubit ja klubit. Toki hotelleissa on myös paljon muuta, esimerkiksi kahviloita ja kauneussalonkeja, jotka vetävät expateja puoleensa.
Minulta kysytään usein, että onko Qatarissa vaikea asua. Oletan kysymyksen liittyvän jotenkin islamiin ja vastaukseni on aina ei. Siinä mielessä maassa ei ole vaikea asua. Sen sijaan siirtotyöläisten surkeat olot mietityttävät ja samoin se, että maata hallitsee yksi perhe – ja se itse asiassa vaikuttaa hyvinkin paljon. Annan esimerkin museomaailmasta. Jos joku (lue rivien välistä kuka) ei pidä jostakin (se voi olla mitä vain yksittäisestä museoesineestä vaihtuvan näyttelyn aiheeseen), se muutetaan heti ilman sen suurempaa keskustelua. Toisekseen, kun on varttunut pohjoismaalaisessa valtiossa ja kulttuurissa (puhun tässä nyt myös ennen kaikkea perheessäni vallitsevasta kultuurista), jossa olen tottunut ajatukseen, että poliitikot ovat ennen kaikkea ihmisiä epätäydellisyyksineen, on minulle ollut välillä vaikeaa sopeutua maahan, jossa hallitsijaa ei kritisoida. Tai ehkä vaikea on hiukan väärä sana. Aika Dohassa on pikemminkin ollut silmiä avaavaa, vaikka toki niinhän se oli myös Yhdysvaltojen, Venäjän, Italian, Britannian ja Alankomaiden kanssa myös.
Dohassa on erinomainen kahvilakulttuuri. Söpöjä kahviloita on todella paljon ostoskeskuksista museoihin. Oma suosikkini on Islamilaisen taiteen museon yhteydessä sijaitseva MIA Café.
Lue myös:
Bin Mahmoud (eli vihdoinkin toisenlainen Doha)
*Lienee sanomatta selvää, että teksti on kirjoitettu useita vuosia ulkomailla asuneen, valkoisen korkeastikoulutetun naisen näkökulmasta.