Miltä suru tuntuu?

Itkettää, naurattaa, kummastuttaa, hymyilyttää. Minä muistan. Ja ennen kaikkea minä tunnen, vaikka harvoin se ulospäin näkyykään.

Suru tuntuu epäuskolta, järkytykseltä, ärsyyntymiseltä, ristiriitaiselta, kaipaukselta, pistävältä. Joskus ajattelen sen olevan kallein aarteeni, sillä se muistuttaa kaikesta siitä kauniista, hyvästä ja rakkaasta. Joskus taas tekee mieli huutaa, että olkaa hyvät, ottakaa tää jo pois multa.

Suruun tekee mieli käpertyä ja olla yksin. Toisaalta haluaisi puhua siitä kaikille, vaikka usein sisälläni pieni kyyninen ääni toteaakin, etteivät he tiedä tästä yhtikäs mitään. Ja parempi niin, tietysti. En toivoisi tällaista menetystä kenellekään, vaikka toki tiedän ihmisten käyvän läpi omia murheitaan joka päivä.

Suru tuntuu tukahduttavalta, helpottavalta, raastavalta, vaikealta, inhimilliseltä, ohittamattomalta.

Suru tuntuu kaikelta ja ei miltään. Sen ääressä nöyrtyy, mutta tuntee myös suurta, merkittävää kiitollisuutta siitä, mitä oli.

____

Huguette Caland, Bribes de corps, 1973.

____

Lue myös:

Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa yksi)

Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa kaksi)

Rakkaalleni, tai: taidetta suruun

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *