Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa kaksi)

1. Kuolemaa on yllättävän vaikea ymmärtää. Surun lisäksi tunnen hämmennystä ja ihmetystä. Siis mitä oikein tapahtui? Missä hän on? Siis hän on kuollut? K-U-O-L-L-U-T? WTF!?!?!? En tiedä milloin kuoleman oikeasti ymmärtää. Sen kyllä muistaa ja tietää, mutta että ymmärtää…välillä tuntuu, että koko kuoleminen on aivan liian abstraktia aivoilleni ja ajatus siitä, ettei isä tule enää koskaan kotiin kaikessa uskomattomuudessaan naurattaisi, ellei se olisi niin kamalaa.

2. Ajatus ruumiista arkusta oli pitkään hyvin puistattava, kunnes terapeuttini ystävällisesti huomautti, että oikeastaan on aika kaunista, kuinka edesmenneestä tulee yhtä luonnon kanssa.

3. Ikävä tulee yllättäen. Olo voi olla pitkään ok ja oikeastaan aika hyväkin, mutta sitten yks kaks kaipaus iskee vahvempana kuin koskaan. Olla siinä surussa sitten kiitollinen kauniista hetkistä ja kaikesta siitä rakkaudesta! Sellainen suru tekee ihmisen hiljaiseksi tavalla, jota en osannut aikaisemmin kuvitella.

4. Olo on päivittäin ristiriitainen. Yritän muistaa, että oma elämäni on arvokas. Minä olen elossa. Mutta isä ei. Olen vihainen ja ymmälläni, miksi näin kävi. Miksi meille? Miksi juuri meille? Vaikka tiedänhän minä sen, ettei tätä kohdistettu juuri meihin. Näin vain tapahtui. Sitten tunnen voimakkaan kiitollisuuden aallon. Mulla oli niin ihana isä, niin rakastava, niin ihana. Ja sitten muistan, että isä ei enää koskaan lähetä pusuemojia tai vastaa puhelimeen hello muru. Muistan että minulla ei ole enää isää ja se tuntuu maailman kamalimmalta asialta, vaikka olihan minulla isä miltei kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan.

5. Yhtä aikaa sitä toivoo, että kaikki tietäisivät, millainen menetys meitä on kohdannut, mutta toisaalta sitä toivoo myös, ettei kukaan tietäisi.

6. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos joku olisi kertonut minulle puoli vuotta sitten, minkälaisen tragedian kohtaamme, olisin ajatellut ettemme varmaan koskaan selviäisi. Mutta vaikuttaa siltä, että me ihmiset olemme paljon vahvempia kuin luulemme: kestäviä, sitkeitä, eteenpäin meneviä.

Lue myös:

Muistiinpanoja surusta ja menetyksestä (osa yksi)

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe
Kommentit (5)
  1. Taateelijah
    2.6.2020, 13:43

    Kuulostaa niin tutuilta ajatuksilta.Äitini sai tiedon syövästä ja siitä 5 kuukautta oli jo poissa.Ei ehtinyt sisäistämään, edes sairautta siinä ajassa. Yhtäkkiä treve töissä käyvä, elämässä kiinni oleva äiti on poissa.

  2. Osanottoni. Kun menetin oman isäni yhtäkkiä pari vuotta sitten, yllätyin eniten siitä miten fyysistä suru oli. Ensimmäiset viikot en olisi jaksanut muuta kuin nukkua, ja vielä pitkään jälkeenkin suru tuntui enimmäkseen väsymykseltä, raskaalta askeleelta, painolta rinnassa. Eikä se ole kadonnut kokonaan vieläkään, muuttanut muotoaan vain, keventynyt hieman.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *