Minkälaista kulttuuria kulutin vuonna 2018? Mistä kiitän itseäni ja mistä löytyy parannettavaa?
Ruusuja: mukavasti oopperaa.
Vuosi 2018 oli oopperavuosi. Vuoden ensimmäinen ooppera oli Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin La traviata, joka ei erityisemmin koskettanut, mutta koska kyseessä on yksi lempioopperoistani, nautin siitä silti. Pietarissa oopperahommelit lähtivät miltei käsistä ja kahdessa kuukaudessa näin monta upeaa teosta. Mariinskissa sykähdyttivät Verdin Macbeth, Šostakovitšin Lady Macbeth of Mtsensk ja Rimski-Korsakovin the Tale of Tsar Saltan. Mariinskin La traviata oli ensiluokkainen ja Aida nautinnollinen. Mozartin Figaron häät, Leoncavallon Pajatso, Puccinin La boheme ja Saint Saënsin Samson et Dalila olivat myös hyviä kokemuksia. Mihailovski-teatterissa kävin katsomassa La Traviatan, Toscan ja Taikahuilun, joista kaikista nautin, vaikka en ollutkaan kovin vakuuttunut produktioista. SPB Operassa puolestaan näin Jevgeni Oneginin ja Toscan. Savonlinnan oopperajuhlilla ennätin nähdä valitettavasti vain kaksi esitystä, tällä kertaa Puccinin Turandot’n ja Toscan, joista jälkimmäinen oli hieno ja ensimmäinen vähän blah. Molemmat produktiot olivat vierailevan talon, Torre del lagon Puccini-festivaalin tuottamia.
Oopperavuosi oli hieno, joskin jonkin verran toistoa – La traviataa ja Toscaa. On myös harmi, etten ennättänyt nähdä muita teoksia Savonlinnassa. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että Mariinskissa näin kaksi venäläistä oopperaa, Lady Macbeth of Mtsenskin ja the Tale of Tsar Saltanin ja SPB Operassa Jevgeni Oneginin.
Ruusuja: kivasti konsertteja.
Pietarissa asuessani kävin myös ahkerasti konserteissa Eremitaašissa, filharmonisen orkesterin esityksissä ja muutamassa pienemmässä tilaisuudessa. Savonlinnan pikkukirkon yösoitot jäivät tällä kertaa välistä, koska saavuin kaupunkiin vasta elokuussa. Myös Helsingissä olisi ollut paljon mielenkiintoista minun ollessani kaupungissa, mutta silti olen melko tyytyväinen konserttisaldooni, jossa oli mm. Šostakovitšia, Prokofievia, Dvorákia ja Tšaikovskia.
Ruusuja: jonkin verran (uusia) näyttelyitä ja museoita
Vuosi 2018 oli hyvä museovuosi. Tosin tämä nyt ei ole mitenkään kauhean yllättävää, sillä olenhan museologi, eli joka vuosi on minulle museovuosi. Tänä vuonna näin näyttelyitä ja museoita Dohassa, Berliinissä, Milanossa, Firenzessä, Pietarissa, Sri Lankassa ja Suomessa. Mielenkiintoisimpia instituutioita olivat Mathaf (Arab Museum of Modern Art), Museo Stefano Bardini ja Palazzo Davanzati. Näyttelyistä haluaisin mainita Pilvi Takalan Toinen vuoro -näyttelyn Kiasmassa, Ola Kolehmaisen Pyhiä tiloja -näyttelyn HAM:ssa ja Bode-Museumin Beyond Compare: Art from Africa in the Bode-Museum (kökkö nimi, upea näyttely). Myös Berliinin Historiallisen museon näyttely Venäjän vallankumouksesta oli todella hieno.
Mitä museoihin ja näyttelyihin tulee vuosi 2018 ei vedä vertoja vuosille 2016 tai 2017, jotka olivat taiteen näkemisen kannalta huippuvuosia – mutta toisaalta, asuin silloin New Yorkissa ja vietin kaksi kulttuurikesää Keski-Euroopassa. Tämä vuosi on ollut oikein mainio siihen nähden, että olin suurimman osan vuodesta Dohassa, jonka museoskene ei ole mitenkään erityinen.
Ruusuja: ei pelkästään länsimaisen taiteen kaanonia.
Kiitos Dohan, töitten ja opintojen vietin paljon aikaa modernin arabialaisen taiteen (eritoten Ismail Fattah, Nejib Belkhodja, Hamed Owais) ja islamilaisen taiteen parissa. Dohan Islamilaisen taiteen museo MIA lienee yksi vuoden vierailuimmista museoista, mikä tietysti johtuu myös siitä, että työstin esseetä museon perusnäyttelystä.
Risuja: lähinnä taidemuseoita.
Vaikka vuosi 2018 oli kulttuurin kannalta melko hyvä, aina löytyy parannettavaa. Vierailin lähinnä taidemuseoissa, eikä mieleen tule yhtäkään luonnontieteellistä tai teknillistä museota tai näyttelyä. Vuoden 2018 ainoat ei-taidemuseot taitavat olla Berliinin juutalaismuseo, Deutsches Historisches Museum, Neukölln-Museum ja Punkaharjun Lusto. Ammatillisestäkin näkökulmasta olisi hyvä nähdä mahdollisimman laaja-alaisesti, joten tässä on petrattavaa ensi vuodelle.
Risuja: elokuvien puute.
Ne harvat kerrat, jolloin kävin leffassa taitavat olla Death of Stalin, Ocean’s 8 ja joku kauhuelokuva, jonka nimeä en edes muista. Kolme elokuvaa tuntuu aika absurdilta – varmasti katsoin myös jotakin kotona Netflixistä ja lentokoneissa – mutta silti…mitä oikein tapahtui!?!
Risuja: ei yhtäkään näytelmää.
Tämäkin oikeastaan pitkälti selittyy sillä, että asuin Dohassa, jossa teatteria ei oikeastaan ole. Suomessa olisi tosin ollut aikaa myös, mutta kai jotenkin vähän vierastan teatteria. Teatteritieteilijä-sisareni please, vie minut teatteriin vuonna 2019.
Risuja: ei keikkoja.
Keikoillakaan en käynyt, en edes yksissäkään teknobileissä. 22-vuotias minäni pyörittelisi silmiään.
Tavoitteeni vuodelle 2019 olkoon siis: monipuolisempaa kulttuuria. (Ja paljon, paljon oopperaa!)
