En voi julistaa kevättä vielä alkaneeksi (kenties toukokuun lopussa viimeistään) ja kevään sijasta vietänkin nyt intensiivisiä kulttuuripäiviä. Mariinskin Pajatso oli hurmaava ja vaikuttava, Canion tuska tuntui syvällä sielussa asti. Figaron häät oli miellyttävä, tuotanto ei ehkä täysin mieleeni, mutta viihdyin kyllä. Mikhailovski-teatterin Taikahuilu, joka on tuotettu yhteistyössä Opéra de Lausannen kanssa (ja jota kriitikot ovat kovasti ylistäneet) oli sen sijaan suuri pettymys. Mielestäni ooppera ei onnistunut tasapainottamaan koomisia ja syvempiä elementtejä. Itse asiassa, olin niin raivoissani, että koko taksimatka meni sisareni kanssa viestitellessä ja analysoidessa tuotannon epäkohtia. Mutta tietysti, parasta on se, että taide herättää tunteita ja saa aikaan keskustelua. Kävin myös yhdessä filharmonikkojen konsertissa, tosin kyseessä oli vocal evening ja siellä kuultiin mm. Verdiä, Puccinia ja Banevichia. Tänään vuorossa on suuresti odottamani Verdin Macbeth ja huomenna Tsaari Saltanin tarina. 

Ooppera on ollut oikein hyvää vastapainoa Pietarin kolealle (ja haluaisin myös sanoa, että kamalalle) säälle. Kylmyys tulee sisälle asti ja 1800-luvun rakennuksessa sijaitseva asuntoni on todella kylmä myös. Mutta, every cloud has a silver lining ja niin päin pois, ihoni ei ole pitkään aikaan tuntunut yhtä hyvältä ja kenties se on juuri tämän raikkauden ansiota. 

Valitettavasti minusta silti hieman tuntuu siltä, että Pietarin taika on vielä vähän piilossa. Aamuisin kyllä tietysti nautin matkastani töihin pastellinsävyisten talojen vieressä samoin kuin Nevan ja Moikan ihailusta, enkä millään haluaisi muuttua ihmiseksi, joka vain valittaa säästä. (Ja tietysti, kollegoillani ei ole ikinä kylmä?! Kenties he ovat todella kuumaverisiä – voi kunpa itsekin olisin. Tai, oikeastaan, tämä koleus on vain omaa syytäni, mitäs en ottanut Joutsenen untuvatakkiani mukaan.) 

—

Seeing pastels, dreaming of warm weather.