Firenzessä ollessani minä ja ystäväni heräsimme yhtä aamuna samaan ajatukseen: tänään fiilistellään Under the Toscan Sun -leffaa. Valitettavasti kyseinen fiilistely ei pitänyt sisällään taloshoppausta (mitä me nyt katseltiin vähän yhden kiinteistövälittäjän mainoksia ikkunasta), vaan pikkuisen retken Firenzen lähistöllä (tai oikeastaan sylissä) sijaitsevaan Fiesole-kylään.

Fiesoleen on superkätevä mennä, sillä sinne pääsee bussilla Firenzestä. Hurahtaa sujahdimme sinne paikallisbussilla parikymmentä minuuttia ja kävelimme alas pikkuteitä pitkin ihaillen upeita villoja. Ja tietysti itse kylän keskustassa joimme caffèt.

Näky Firenzeen Fiesolesta oli uskomaton, tuntui aivan siltä kun koko maailma olisi tässä.

Ihastelun lomassa kuvittelimme, minkälaista elämä olisi Fiesolen kylässä pikkukukkulan huipulla. No, varmaan aika ihanaa. Pesisin pyykkiä, kävelisin ahkerasti ympäri kylää tervehtimässä naapureitani, lukisin illat puutarhassa tai olohuoneessa, kirjoittaisin kirjoja, maalaisin sunnuntaipäivät, pitäisi filosofia-aiheista kerhoa, leipoisin (vaikka enhän minä oikeasti edes leivo) ja kirjoittaisin pitkiä ja tarkkaavaisia kirjeitä ystävilleni ympäri maailmaa. 

Kenties totuus olisi kuitenkin toisenlainen ja päätyisin vain joka päivä ihailemaan kylästä avautuvaa kerrassaan suurenmoista maisemaa. En voi kylliksi ylistää maisemien kauneutta – ja minä olen vielä ulappaihminen, en koskaan voisi kuvitella valitsevani vuoret meren sijasta, mutta Fiesole-kävelylenkillä ajattelin, että no kenties tämän kelpuuttaisin. 

—

Let’s all move to Tuscany.