Elämäni Dohassa on vihdoin alkanut asettua uomiinsa. Tai niin ainakin uskallan epäillä. Arki on pääsääntöisesti onnellista, mutta välillä olen todella kiukkuinen. Kenties toiset expatit voivat tunnistaa sen onnettoman kiukun, joka pursuaa esimerkiksi väärinkäsityksistä ja kommunikaatio-ongelmista. Tai vedenostoreissuista, jotka kestävät neljä (kyllä – neljä !!!) tuntia. Lähiostoskeskukseni on nimittäin jättikokoinen (kuten varmaankin suurin osa dohalaisista kauppakeskuksista) ja joka kerta minusta tuntuu, että suorastaan hukun sinne. Tai kenties olen vain pohjimmiltani kiukkuinen ihminen, mene ja tiedä.

Lämpötila on näinä päivinä noin 35-37 celsiusastetta ja ero syyskuiseen yli 40 asteeseen on huima. Vihdoinkin olen päässyt hengailemaan puistoon. MIA Park Islamilaisen museon edustalla on todella viihtyisä ja näköala West Bay -naapurustoon on ihastuttava. 

Islamilaisen taiteen museo on edelleen suosikkini ja happy placeni. Toinen turvapaikkani on La Piazza -kahvila hotelli Souq Waqif Boutique Hotel Al Biddan yhteydessä. Ystäväni ja minä suuntaamme sinne aina arabiantuntiemme jälkeen voivottelemaan aakkosten vaikeutta ja valittamaan opettajamme vanhanaikaista opetustyyliä. (Tai toisaalta: arabian kielen vaikeus on myös todella virkistävää, sillä on hyvä tehdä jotakin, jossa on todella huono. Ja opettajamme opetustyyli edellyttää ehdotonta skarppiutta, mikä lienee myös todella hyvä juttu oppimisemme kannalta.) Anyways, luottopaikat tuovat oman turvansa ja rytmittävät muuten paikoin sekavaa arkea. 

Yllättäville ruuhkille, liskoille (jep – kuten eräänä päivänä löysin kylpyhuoneestani), toimimattomille jalankulkijoiden liikennevaloille ja kommunikaatio-ongelmille osaan jo heiluttaa olkapäitäni ja suhtautua niihin vain asioina. 

Jaahas, hei pikkulisko, just joo, tällaistä tänään. Voisikohan talonmies tulla ja poistaa hänet vai uskaltaisinko minä?

Suurin osa kiukuistanikin menee ohitse auringonlaskuja seuratessa ja ajatellessa, kuinka etuoikeutettu ja onnekas olenkaan, että voin kokea myös tällaista elämää – ruuhkien ja liskojen kanssa.

Tänään taksissa (missä muuallakaan) pohdin, että mitä kaikkea kaipaankaan Euroopasta. Ei kovin rakentavaa, I know, mutta koska me expatit (tai siis, korjaan: minä expatina) tykkäämme valittaa (onko parempaa ryhmäytymisharjoitusta kuin kollektiivinen valittaminen), listasin mielessäni asioita, joita mielelläni toisin Doha-arkeeni. 

Päämäärätön kaupungilla kuljeskelu. Ihan sama, tapahtuuko se Roomassa, New Yorkissa (okei, NYC ei ole Euroopassa, mutta anyways) vai Helsingissä – antakaa minulle kaupunginosa tai pari, pari euroa kahvimukilliseen, hyvät kengät ja olen onnellinen. Ah sitä mielihyvää, kun todistaa jotakin mielenkiintoista/kummallista/ennenkuulumatonta kadulla tapahtuvaa. Puhelimen kilometrimittari näyttää +20km, jalkoihin koskee, mutta tuntuu, että olen elänyt ja kokenut. Taksissa paikasta toiseen ajelu ei todellakaan ole sama asia. (Toki näkee sitä autostakin mielenkiintoisia juttuja tosin – esimerkiksi lukuisia karseita ohituksia ja kaistanvaihtoja. Ja pinkkejä Ferrareita.) 

Kunhan sää vähän viilenee, aion aloittaa aggressiivisen kaupunkikävelyn. Pahimmassa tapauksessa kävelen ympäri Souq Waqif -toria ja paria puistoa. Siellä ainakaan ei ole autoja.

Kaipaan myös yömetroja. Öiseen aikaan jengi Dohassa ajaa alkoholin vaikutuksen alaisena. Jep. Ei nyt taksi- ja uberkuskit sentään (I hope), mutta lukuisat ravintoloista, baareista ja klubeilta kotiutuvat ihmiset. Se on kammottavaa ja sitä vaikuttaa tapahtuvan todella usein. Paikallinen ajotyyli + osa jengistä humalassa on aika karsea yhdistelmä. On sitä rattijuoppoja Euroopassakin, tiedän tiedän, mutta niin on usein myös vaihtoehtoja autoille tai ainakin yleinen paheksuva asenne humala-ajeluun. 

Puhelimen ajokäyttökieltoa on vähän ikävä myös (tosin, noudattaako sitä moni Suomessakaan?). Dohassa jengi snapchattailee KOKO AJAN ajaessaan. Huhuhuhuhu, mua ihan puistattaa välillä, kun liikenneruuhkassa seuraan sitä touhua. Ja samat snäppäilijät tietty ajaa megasuperhypersuuria maastureita, jotka mitä todennäköisimmin tuhoaisivat pikkuruisen taksini. 

Kaipauslistassani on tietysti muitakin kohtia, ei pelkästään autoihin ja liikenteeseen liittyviä. Ja jos itse ajaisin, lista olisi varmasti monikertainen. Vähän on ikävä myös Pandan lakuja, suodatinkahvia (…), raikasta syysilmaa ja yhden tietyn savonlinnalaisen leipomon vaniljarinkilöitä. 

Onneksi ihminen on kuitenkin tosi sopeutuvainen, ja olen varma, että joku päivä ikävöin tätä kaoottista liikennettä ja boarderline hulluja autoilijoita. Siihen saakka on vain elettävä; porskutettava eteen päin puistossa, takapenkillä tai hypermarketissa (kenties eksyminen hypermarkettiin voisi olla uusi juttuni?). Vaakakupissa painaa ihana aurinko (ja tietysti sitten ne kaikki järkisyyt, joiden vuoksi muutin tänne) ja ne ovat niin paljon enemmän kuin hullu liikenne ja jatkuva autossa istuminen. 

—

Kuvat Roomasta, jonne minulla on krooninen ikävä. Tosin ei julkiseen liikenteeseen tai sadepäiviin (härregud, he eivät todellakaan pysty pyörittämään arkea – tai mitään – sateella.)