Istumme ystäväni Esmeen kanssa taksissa jo kolmatta varttia. Jono ei tunnu liikkuvan yhtikäs minnekään. New Yorkissa olisin jo hyljännyt taksin ja juossut maanalaiseen, mutta Dohassa se olisi vaarallista ja turhaa, ei ole metroa, eikä bussikaan tässä tilanteessa auttaisi. Olemme myöhässä ensimmäiseltä arabian oppitunniltamme. Entinen minäni yrittäisi soittaa, vähintään tekstata opettajalle, että kyllä täältä ollaan vielä tulossa, anteeksi kamalasti, lähdettiin kyllä ajoissa, mutta kun tämä liikenne on niin karseaa. Nykyinen minäni sen sijaan parantaa asentoaan pikkuisessa taksissa ja hörppää vettä. Autobingon pelaaminen jatkuu. Leikin ideana on bongata mahdollisimman eksoottisia autoja – sinisiä Ferrareita ja pastellisia Bentleytä esimerkiksi. Esmee naurahtaa ja toteaa dohailaisen liikenteen olevan parempi meditaatioharjoitus kuin Headspace. Nyökyttelen ja mietin, kuinka lyhyessä ajassa ihminen pystyykään pidentämään hermojaan.

Irakilainen opettajamme ei ole moksiskaan myöhästymisestämme, joskaan hän ei myöskään koe tarpeellisesti selittää, missä menemme. Ah kirjan ”b”, katson taululle ja yritän muistella kuuden vuoden takaisia arabian luentojani. Al-Harakat, opettajamme lausuu, kesrah, dhemah, al-fet’ha, suquun! Me oppilaat, kaksitoista naista eri puolilta maailmaa, toistamme perässä ja vaihdamme hämmästyneen huvittuneita katseita keskenämme. Short vowels, long vowels, bä, bi, bu, eb, bää, bii, buu, opettajamme virkkoo ja me toistamme perässä. Kopion muistivihkooni vimmattua vauhtia arabiankielisiä sanoja ja viereen transkriptointeja: osan suomeksi, osan englanniksi, enkä tietenkään muista, että millä logiikalla. 

Ystäväni Esmee ja minä kikatamme, ei voi olla totta, kello on vasta yhdeksän, sunnuntaiaamuna (joka on meille maanantai, viikon ensimmäinen päivä), vasta yhden kahvin nautittuamme, joudumme tällaisen ponnistelun eteen. Opettajamme luo meihin tiukan katseen ja sanoo tytöt, tämän tunnin jälkeen vain arabiankieli on sallittu tässä luokkahuoneessa. 

Eilen minä ja Esmee hengailimme belgialaisessa olutravintolassa kahden egyptiläisen tuttavamme kanssa. Ranskanperunoiden ja simpukoiden välissä kävimme läpi kaikki tämän hetkiset tuntemamme arabiankieliset sanat. Lista on hävyttömän pieni, mutta kuulemma osaamme tietyt ilmaisut jo kohtalaisen hyvin. Shukran, halas! ja lää. (”Kiitos”, ”nyt riittää!” ja ”ei”. Toivoisin osaavani sanoa sujuvasti sanan ”kyllä”, mutta se on arabiaksi aika haastavaa, sillä sen keskellä on todella hankala kurkkuäänne.) 

Tunti loppuu, ja minä ja Esmee kipitämme kohti lähistöllä olevaa toria. Aivot ovat sumeat, joskin oppitunti oli mahdottoman hauska. Mudarris Ria on vaativa opettaja ja mielenkiintoisen oloinen persoona, toteamme toisillemme. Mutta tuleeko tästä yhtään mitään, Esmee pohtii. No aivan varmasti tulee, naurahdan, ja meillä on koko loppuelämä aikaa. 

Pysähdyn kuvaamaan penkeillä istuskelevia puluja. Meitä alkaa naurattamaan aivan mahdottomasti. Tällaistä elämämme on: hankalien äänteiden opettelua, pulujen kuvausta ja taksissa istumista. Odotamme taksikuskia varjossa, joskin kolmekymmentäseitsemän celsiusasteissa sellaisessa, ja mietin, että arabian opiskelijan aika on vähintään yhtä pitkä kuin kuumuudessa odottavan. Paluumatkalla juutumme taas liikenneruuhkaan ja kaivamme kiltisti vihkomme ja oppikirjamme esiin. Bä, bi, bu. Bää, bii, buu.