Blogini jäi impromptu tauolle heinäkuussa, kun kohtasin kaikenlaisia vaikeuksia ja päädyin kummalliseen tahmeuden tilaan, jossa olen osittain vieläkin.

(Ja juu, tiedän kuinka ärsyttävää on, kun ihmiset puhuvat kohtaamistaan vaikeuksista, mutta jättävät kertomatta, mitä oikeastaan on tapahtunut. Kenties kyse on myös siitä, että joskus yksittäiset vaikeudet synnyttävät tilanteita, joissa on kyse jostain paljon suuremmasta kuin siitä alkuperäisestä, yksittäisestä ”jutusta”. Minun tapauksessani vaikeudet liittyvät läheisiini ja omiin ongelmiini: on ollut läheisen poismeno, vakavan sairauden uusiutumista ja muita vastoinkäymisiä, joista kirjoittaminen ei mielestäni sinänsä ole avuliasta, mutta ei myöskään tarpeellista.)

Mitä kertoisin omista ”jutuistani”? (Aina kun kirjoitain ”juttu” ajattelen sanan englanninkielistä vastinetta thing ja mieleeni tulevat kaikki suloiset – ja rasittavan newyorkilaiset newyorkilaiset ystäväni ja keskustelumme ”jutuistamme”). Mutta niin, jos kuvailisin tilaani, niin varmaankin sanoisin, että päässäni soivat viikkokausia vuorotellen Son Luxin Easy ja Mozartin Don Giovannin alkusoitto, enkä ollenkaan tiennyt, mitä oikein tekisin itseni kanssa.

Los Angelesissa asuva ystäväni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun olisi suunnattava pikimmiten energiaparantajan, selvännäkijän ja terapeutin vastaanotoille (ja juuri tässä nimenomaisessa järjestyksessä) ja jos mikään ei auttaisi, voisin aina lentää hänen luokseen Losiin hyvinvointiretriitille. Kiitin kohteliaasti ja kieltäydyin. Los Angelesin kupliva kaalipirtelö-SoulCycle-kristallihoidot-tarotkortti-energia saisi minut vain entistä ärtyneemmäksi.

(Ja ennen kuin kirjoitan asioista, jotka auttoivat tahmeuden tunteisiini todettakoon, että kohtaamme aina aika ajoin tilanteita, joihin energiakivet tai meditointi eivät auta: tiedä siis milloin on aika suunnatta esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten puoleen.)

Mutta takaisin tahmeuteen. On kenties liian aikaista kirjoittaa yhtikäs mitään ”mitä vaikeuteni minulle opettivat” -tyyppistä, mutta sanon silti nyt muutaman asian.

Suremiseen ei kai oikeastaan voi ottaa aikaa, koska suru vaikuttaa pohjimmiltaan olevan aika salakavalaa. Se iskee niin yllättäen. Prismassa, joogasalilla, oopperassa. Eikä siltä oikein voi piiloutuakaan (valitettavasti paikkoja, joissa voi oleskella aurinkolasit silmillä on vain rajoitetusti). Ja surun kohtaaminen on vaikeaa, vaikkei siihen liittyisikään mitään erityisen dramaattista tai ikävää, koska suru yksinkertaisesti tuntuu vaikealta: joskus pohjattomalta ja miltei aina lohduttomalta. Silti olen yrittänyt hyväksyä suruni kaikkine puuskineen ja ikävine ja pakottavine tunteineen. Joskus se sujuu paremmin, joskus huonommin.

Olen liikkunut. Olen liikuttanut vartaloani joka ikinen päivä, koska usein on tuntunut siltä, että liike – jos jokin – pitää minut elossa. (Enkä puhu nyt fyysisestä elossa olemisesta vaan henkisestä. Että vaikka niin monet asiat on yksinkertaisesti liikkumatonta, paikallaan seisovaa p*skaa, edes vartaloni liikkuu.) (Tämä kokemani ”elottomuuden” tunne varmasti liittyi myös siihen, etten nukkunut kunnolla enkä pystynyt lukemaan: eli uusien, ja ennen kaikkea raikkaiden, ajatusten kerääminen tuntui mahdottomalta. Itse tunnen eniten ”eläväni” juuri silloin, kun ns. sielullinen elämäni on mahdollisimman rikasta: eli kun luen paljon ja koen paljon kulttuuria.)

Muita tahmeutta helpottavia asioita, sekalaisessa järjestyksessä:

Instagram-seurattavien radikaali uudelleen kuratointi (eli painoin ”unfollow” aina kun näin jotakin, joka ei ilahduttanut. Juuri nyt seuraan lähinnä energiaparantajia ja erilaisia eläintilejä.

Musiikin kuuntelu ja uusien soittolistojen teko. (Olen kuunnellut aina paljon musiikkia, myös töitä tehdessä ja esseitä kirjoittaessa, mutta heinäkuussa minulla oli hetkiä jolloin kuuntelin kirjaimellisesti koko ajan musiikkia, koska usein tuntui, että vain musiikki voi harhauttaa ajatuksiani.)

Mahdollisimman värikäs ruokavalio. (Vaikeuksien keskellä saan vaikeuksia syödä, mistä tietysti syntyy lisää vaikeuksia. Niinpä onkin ollut ekstratärkeää, että lautasella on ollut asioita, jotka näyttävät kauniilta ja jotka ovat itselleni ns. soulfood.)

…ja…ja tätä en voi kylliksi painottaa: että on joku jonka kanssa puhua (ja että hän ei ole ystäväni, rakkaani tai perheenjäseneni. Siis joku täysin ulkopuolinen ammattilainen.)

Nyt puss puss ja toivotan kaunista viikkoa meille kaikille…ja voimia ”juttujen” kanssa elämiseen.