Viisi hetkeä Pietarissa

Ensimmäinen hetki

Piipahdan nopeasti Pyhän Nikolaoksen katedraalissa ennen oopperaesitystä Mariinskissa. Kirkko on minulle tuttu ja kai jollain tavalla rakaskin, sillä se on aivan entisen asuntoni vieressä. Koko alue suorastaan säteilee orastavassa ilta-auringossa ja mietin kuinka kaunis Pietari tällaisina hetkinä onkaan.

Toinen hetki

Aamukävelyni alkaa Kesäpuistosta, jossa istuskelen tovin musiikkia kuunnellen. Olisipa kahvia, tuumin itsekseni. Kuvittelen olevani keskellä 1800-luvun Pietaria, jolloin Kesäpuisto täyttyi kotiopettajattarista lasten kanssa ja aatelisista päiväkävelyillään. Puškin saattaisi tulla vastaan aamutakkisillaan tohvelit jaloissaan (oi kyllä: hän asui puiston lähettyvillä ja tapasi tulla aamukävelylle puistoon).

Kolmas hetki

Kävelen pitkin Moikaa kohti Iisakinkirkkoa. Pietarin pastellin sävyiset palatsit saavat minut aina uneliaalle, perin onnelliselle tuulelle. Palace candy, ajattelen.

Neljäs hetki

Saavun Smolnan luostarialueelle melkoisen kävelymatkan (hotellini sijaitsee toisella puolen Pietaria) jälkeen. Näky Špalernaja-kadulta kohti Rastrellin suunnittelemaa katedraalia on miltei hengästyttävä, muttei ollenkaan epätyypillinen kaupungille: barokkipalatseja ja -kirkkoja kun tuntuu olevan miltei kaikkialla.

Viides hetki

Istun Mariinskissa odottamassa Gianni Schicchi -oopperan alkamista. Usein tuumin, että lempihetkiäni oopperassa ovat alku ja loppu. Voi sitä innostuksen määrää, (jos ja) kun kapellimestari kävelee paikalleen ja yleisö taputtaa. Tai toisaalta sitä huokausten ja ilon määrää, kun taputamme (ja tömistelemme ja huudamme bravo) loppuaplodeja. (Itse asiassa, ja osa minusta ei todellakaan myönnä tätä kevyesti, liikutun usein loppuaplodien aikana, joskus silloinkin kun esitys oli mielestäni keskinkertainen tai jopa heikko, sillä mielestäni esiintyjien ja yleisön vuorovaikutuksessa on vain jotain koskettavaa.)

Lue myös: 

Pietariin? (Part une)

20 asiaa Pietarista

Pieni opas Pietariin

kulttuuri oma-elama matkat

Illalliskutsuja ja elämäniloa (eli naisesta, joka haluaisin olla)

Kun en nyt ole ollut viime viikkoina parhaimmillani, olen miettinyt paljon unelmieni naista, eli naista, joka haluaisin olla. Mietintäni ovat olleet hyvin leikkisiä: lähestyn aihetta hyvin kevyesti ja ilmasti, en ollenkaan ahdistuneesti. Emme voi olla jatkuvasti parhaimmillamme (kukatkaan eivät kuki läpi vuoden jne.), mutta olen jotenkin yrittänyt syleillä tahmeuttani.

Kuka unelmieni nainen sitten on? Hän on elämäniloinen tyyppi, joka järjestää (joskus hyvinkin villejä!) illalliskutsuja, joissa vieraat nauravat kovaäänisesti, joissa on helppo olla ja joista kotiin lähtiessä olo on aavistuksen kevyempi.

Hän on elegantti, mutta mahdollisimman huolettomalla, à la parisienne -tavalla. Hän on myös ensijaisesti hauska ja älykäs. Nainen kantaa kädessään tai laukussaan aina kirjaa ja on kertakaikkisen kohtelias ja lempeä kaikille – eritoten itselleen. Hän on nainen, joka tarvittaessa osaa vastata takaisin hyvinkin kipakasti, mutta joka tietää milloin on parasta vain vaeta ja paeta taka-alalle.

Unelmieni nainen tuntuu omat intohimonsa, käy oopperassa kaksi kertaa viikossa ja kirjoittaa joka päivä, mutta on samalla utelias ja seikkailunhaluinen. Hän on nainen, joka viihtyy mainiosti itsekseen, mutta kieltäytyy harvoin kahvikutsusta ja jolla on aina aikaa vaihtaa kuulumiset kollegan kanssa. Hän muistaa ystäviensä syntymäpäivät, mutta lähettää mieluiten yllätyksellisesti tavallisena keskiviikkona.

Unelmieni nainen liikkuu sulavasti niin itäsuomalaisilla toreilla kuin myös New Yorkin ja Pariisin seurapiireissä. Hän puhuu sujuvasti seitsemää kieltä ja pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään, muttei koskaan tee osaamisestaan numeroa. Hänen ystävänsä tietävät, että hänen kotinsa, sydämensä ja mielensä on heille aina avoinna.

Unelmieni nainen tietää myös, milloin lähteä tai vaihtaa suuntaa, kun hän kohtaa asioita, jotka eivät palvele häntä. Hän kipuaa aamuisin joogamatolleen, mutta tietää myös milloin kannattaa valita bebe-leivos navasanan sijasta.

Ennen kaikkea unelmieni nainen muistetaan siitä, miten hän sai ihmiset tuntemaan, ei niinkään mitä hän oli tai miltä hän näytti.

__

Mark ShawWhite Beach Chair (1950-luku).

Mark ShawJackie Taking a Picture (1962).

Mark Shaw, Orange Scarf on Beach (1957).

kulttuuri ajattelin-tanaan oma-elama mieli