Parin viime vuoden aikana kulutustottumukseni, erityisesti ostoskäyttäytymiseni liittyen vaatteisiin ja asusteisiin, on muuttunut melko radikaalisti. Kyseessä on omalla kohdallani ennen kaikkea suuri asenteellinen muutos, Tavara, erityisesti huonosti ja sieluttomasti tuotettu ei kiinnosta, vaan lähinnä ahdistaa.

Käyn harvoin, arvioni mukaan ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin kiertelemässä vaate- tai kenkäkaupoissa. Sama koskee myös nettikauppoja. Paras keino olla ostamatta omalla kohdallani on olla näkemättä. Aikaisemmin ajattelin, että kaupoissa kiertely tuo inspiraatiota ja innostaa, mutta nykyään koen sen olevan lähinnä ajanhukkaa, tosin poikkeuksena pidän aarrearkkumaisia vanhojen tavaroiden liikkeitä ja antiikkikauppoja. Niitäkin yritän silti välttää, paitsi jos olen oikeasti liikkeellä puhtaasti ihailumielessä – eli katselen tavaroita, jotka ovat niin hintavia, etten pystyisi niitä kuitenkaan ostamaan.

Olen myös yrittänyt päästä eroon uudet juhlat, uusi mekko -ajattelusta ja pyrkinyt juhlistamaan ja ennen kaikkea arvostamaan vaatteideni historiaa. Sen sijaan, että iloitsisin juuri ostetun vaatteen uutuudesta, pukeudun jo hankkimiini kuteisiin ja haen lohtua meidän yhteisistä muistoistamme. Kuka väittää, että juhlan tuntu syntyy uudesta vaatteesta? (Ja tarkemmin ajateltuna tässä on kyllä yksi hyvin outo ja haitallinen ajatusmalli.)

Yksi vaatekaappini käytetyimmistä mekoista on musta, alunperin kandivalmistujaisiini ostamani pitsikoristeinen mekko, jota käytin viimeksi hautajaisissa ja sitä ennen maisterivalmistujaisissani. Olen käynyt mekko päällä lukuisilla treffeillä (suurimmaksi osaksi saman miehen kanssa, hehe) ja YK:ssa se oli yksi luottotyövaatteistani. Mekko ei tylsistytä itseäni tippaakaan, pikemminkin ajattelen, että onpa kiva laittaa tämä rakas mekko taas päälle.

Olen opetellut pukeutumaan univormuihin. Saatan kulkea viisikin päivää, eli kokonaisen työviikon, samassa asussa tai vaihdella vain yläosaa. (Entinen minäni pyörittelisi tässä silmiään.) Turvaudun siis tenttiviikon strategiaani eli turva-asuun. Samainen univormutaktiikka minulla oli käytössä myös New Yorkissa, sillä työpaikallani oli poikkeuksellisen tiukka pukukoodi.

Aikaisemmin olisin varmastikin kapinoinut univormuajatusta vastaan ja todennut, että se tappaa luovuuteni ja pukeutumisen ilon. Nykyään nautin siitä, että käytän jo hyviksi toteamiani siluetteja ja asuyhdistelmiä, eikä pukeutumisessani ole mielestäni mitään tylsää. Pikemminkin ajatus siitä, että joka päivä pitäisi keksimällä keksiä joku makea uusi look tylsistyttäisi ja ennen kaikkea uuvuttaisi.

Pyrin suhtautumaan kaikkeen tavaraan – ja eritoten vaatteisiin, asusteisiin ja sisustustavaroihin hyvin kriittisesti, aivan kuin kyse olisi taiteesta. Onko asia erityinen? Tuntuuko se erityiseltä? Onko se tehty hyvin ja inhimillisissä olosuhteissa? Kuka se on tehnyt? Miksi se on tehty? Istuuko se täydellisesti? Onko se täydellinen? Sopiiko se kotiini tai minulle erinomaisesti?

Lopuksi käytännöllisempiä oivalluksia:

Aina tilaisuuden tullen käyn sisareni ja äitini vaatekaapeilla, jos tarvitsen jotakin, jota itseltäni ei löydy (esimerkiksi tietynvärinen asu johonkin tilaisuuteen). Seuraavaksi olisi lystiä kokeilla vaatelainaamoa. Käytän myös entistä enemmän ompelijan palveluita (moni vaatteeni on saanut uuden elämän ompelijan avustuksella) ja opettelen huoltamaan omaisuuttani tarkkaan. En myöskään tilaa minkään kaupan tai merkin uutiskirjettä paitsi Wolfordin (mutta senkin aion lopettaa vielä tämän vuoden puolella.)

Toki minullakin on vielä ongelmani. Ostan esimerkiksi melko paljon kirjoja, vaikka voisin siirtyä sähköisiin vaihtoehtoihin. Ostan myös jonkin verran, itse asiassa usein lähinnä tarpeettomasti, kirpputoreilta, huutokaupoista ja second hand -myymälöistä. Nämä ovat ehdottomasti toinen heikkouteni kirjojen lisäksi.

Kuvituksena asuja, joita käytän lähinnä Qatarissa (ja kesällä Suomessa), kuvattuna mökillä, ja joiden kanssa pärjään pari-kolme viikkoa putkeen, koska <3 univormut <3. (Ja kyllä – viimeissä kuvassa oikealla näkyvä takki on oikeasti aamutakki, jota käytän usein ihan vain tavan takkina.)

Lue myös:

Kuinka minusta tuli vaatenirso?