Rakkaalleni, tai: taidetta suruun
Kaksi asiaa jotka minua auttavat surussani ovat kirjallisuus, eritoten runot ja autobiografiset tekstit kuolemasta, ja musiikki. Hieman isoäitini kuoleman jälkeen luin Krista Launosen Ofelian suru -teoksen, joka kosketti syvästi. Nyt isäni kuoltua olen lukenut paljon Joan Didionin Maagisen ajattelun aikaa. Ja runoja! Kasapäin runoja. (Joista osa saa minut kirjaimellisesti raivon partaalle. On muuten mielenkiintoista huomata, kuinka jotkut värssyt ym. lähtökohtaisesti raivostuttava tai kliseisyydessään puistattava ärsyttää. Mutta hei: annetaan sureville oikeus raivostua mitä oudoimmista asioista.)
Mutta sitten on ne runot, jotka yksinkertaisuudessaan ja nerokkuudessaan vain ovat niin hyviä, että kuolema tuntuu oikeastaan…no…en nyt voi sanoa, että kivalta tai siedettävältä, mutta jotenkin jaetulta, universaalilta ja ihmiseltä. Että jotenkin kuolema ja sen myötä tuleva suru eivät ole vain mörköjä sisälläni, vaan asioita joita niin monet muutkin ovat miettineet ja kohdanneet. Runoista mun suosikkeja ovat Juan Ramón Jiménezin The Final Journey ja Walt Whitmanin O Captain! My Captain! Molemmista tulee mieleen isä: toisaalta mun suuri suru, mutta myös meidän välinen ilo ja rakkaus. (Tosin Whitmanin runo ei ole erityisen valoisa, mutta se oli just sitä, mitä mä tarvitsin heti isän kuoleman jälkeen, kun koko asia tuntui niin epätodelliselta ja raa’alta).
Ja sitten on musiikki. Raivobiisit lenkeille. Itkubiisit rakkaisiin muistoihin. Mun hyvän ystävän mulle kuratoima surusoittolista, jonka ensimmäinen kappale, Jay Electronican A.P.I.D.T.A. saattaa olla mun uusi alltime favourite -biisi.
Sitten on tietysti isän lempikappaleet ja meidän yhteiset suosikit. Yhtenä iltana, jonka isä lauloi mulle mun 20-vuotisjuhlissa. Doris, Sailing, Jykevää on rakkaus ja Hän, joista tulee mieleen kaikki ne hurjan hauskat illat, kun isän kaverit toi instrumenttinsa isän veneeseen. Takakannella soittimia oli sähköbassosta vahvistimineen kitaroihin, kellopeleihin, pieniin rumpuihin ja viuluihin. Lauloimme ja musisoimme aamuyöhön: Hengaillaan, Ilta Saimaalla, Viidestoista yö, ja tuntui kuin ilta ei loppuisi koskaan. Ja entä se viime vuoden elokuinen iltapäivä, jolloin perheeni kesken ex tempore esiinnyimme meksikolaiselle vieraallemme. Matinean päätteksi äitini totesi ystävällemme: ”Luis, do you know what we are…we are happy…so very happy.” Ja mikä onni, että koko konserttimme loppurepliikkeineen tallentui videolle – se on suurin arteeni ikinä ja viimeinen tallenne meistä neljästä: isästä, äidistä, sisarestani ja minusta yhdessä.
Lue myös: