Viisi hetkeä Pietarissa
Ensimmäinen hetki
Piipahdan nopeasti Pyhän Nikolaoksen katedraalissa ennen oopperaesitystä Mariinskissa. Kirkko on minulle tuttu ja kai jollain tavalla rakaskin, sillä se on aivan entisen asuntoni vieressä. Koko alue suorastaan säteilee orastavassa ilta-auringossa ja mietin kuinka kaunis Pietari tällaisina hetkinä onkaan.
Toinen hetki
Aamukävelyni alkaa Kesäpuistosta, jossa istuskelen tovin musiikkia kuunnellen. Olisipa kahvia, tuumin itsekseni. Kuvittelen olevani keskellä 1800-luvun Pietaria, jolloin Kesäpuisto täyttyi kotiopettajattarista lasten kanssa ja aatelisista päiväkävelyillään. Puškin saattaisi tulla vastaan aamutakkisillaan tohvelit jaloissaan (oi kyllä: hän asui puiston lähettyvillä ja tapasi tulla aamukävelylle puistoon).
Kolmas hetki
Kävelen pitkin Moikaa kohti Iisakinkirkkoa. Pietarin pastellin sävyiset palatsit saavat minut aina uneliaalle, perin onnelliselle tuulelle. Palace candy, ajattelen.
Neljäs hetki
Saavun Smolnan luostarialueelle melkoisen kävelymatkan (hotellini sijaitsee toisella puolen Pietaria) jälkeen. Näky Špalernaja-kadulta kohti Rastrellin suunnittelemaa katedraalia on miltei hengästyttävä, muttei ollenkaan epätyypillinen kaupungille: barokkipalatseja ja -kirkkoja kun tuntuu olevan miltei kaikkialla.
Viides hetki
Istun Mariinskissa odottamassa Gianni Schicchi -oopperan alkamista. Usein tuumin, että lempihetkiäni oopperassa ovat alku ja loppu. Voi sitä innostuksen määrää, (jos ja) kun kapellimestari kävelee paikalleen ja yleisö taputtaa. Tai toisaalta sitä huokausten ja ilon määrää, kun taputamme (ja tömistelemme ja huudamme bravo) loppuaplodeja. (Itse asiassa, ja osa minusta ei todellakaan myönnä tätä kevyesti, liikutun usein loppuaplodien aikana, joskus silloinkin kun esitys oli mielestäni keskinkertainen tai jopa heikko, sillä mielestäni esiintyjien ja yleisön vuorovaikutuksessa on vain jotain koskettavaa.)
Lue myös: