Raskauden 1. kolmannes
Nyt eletään jo raskauden vikaa kuukautta, joten ajattelin nyt hieman muistella, kuinkas tämä raskaus oikein on sujunut. Ja spoilerina nyt jo heti alkuun, kuten tosin olen jo aiemmin kertonut: kaiken kaikkiaan hyvin on sujunut.
Tämä raskaus oli toinen yrityksemme, ensimmäinen päättyi tammikuussa musertavaan tietoon kesken jääneestä keskenmenosta. Se siis selvisi nt-ultrassa, kun ultrassa ei sydänääniä näkynyt. Pieni vauvan alku oli kuitenkin yhä vatsassa ja tästä syystä kehoni luuli vielä olevansa raskaana. Tuskin tarvitsee kenellekään kertoa, kuinka rikki ihminen sellaisen tiedon jälkeen on, varsinkin kun luuli selvinneensä herkimmän kolmanneksen yli.
No kun vihdoin ikuisuudelta tuntuneen uuden yrittämisen jälkeen saatiin kaksi viivaa tikkuun heinäkuun alussa, pääsi pieni onnen itku, mutta samalla alkoi suunnaton huoli: meneeköhän kaikki tällä kertaa hyvin jne. Ja sitten se kamalin pelko iski, kun neuvolatäti yritti viikolla 7, ekalla neuvolakäynnillä ultran kanssa saada vauvan sykettä, mutta ei saanut. Tietysti monesti sanotaan, ettei edes pitäisi yrittää heikommilla laitteilla tai dopplereilla vielä noilla viikoilla, kun pieni on todellakin pieni. Tai ettei pitäisi panikoitua, vaikkei mitään vielä näkyisi. Mutta taustasta johtuen, menin ihan paniikkiin. Päätettiin sitten mennä yksityiselle varhaisultraan, maksoi mitä maksoi. Saatiin aika onneksi muutaman tunnin päähän. Itsehän itkin silmäni päästä tänä aikana.
Kaikeksi onneksi pelon kyyneleet vaihtuivat onnen kyyneleisiin, kun kohdusta löytyi viikkoja vastaava pieni ihmisen alku valtavan voimakkaalla sykkeellä varustettuna. Ultra tehtiin alateitse, ja minulle kerrottiin kohtuni sijaitsevan hyvin ylhäällä ja lähellä selkärankaa, joten ei ihme, ettei vatsanpeitteiden läpi mitään näkynyt. Lääkäri ehkä huomasi minun olleen hätääntynyt saapuessamme vastaanotolle, koska koitti nyt rauhoitella että näillä viikoilla ja sellaisella sykkeellä (170) varustetut tapaukset usein jatkuvat hyvin. Mutta tottakai sitä on huolissaan siitä huolimatta aika-ajoin. Tätä huolta helpottamaan sain myöhemmin sitten työkaverilta lainaan dopplerin kotikäyttöön. Ja kieltämättä kyllähän sitä on tullut käytettyä, etenkin ennen liikkeiden tuntumista, ahkerastikin. Alkuun toki en meinannut löytää dopplerilla sykettä (tätä ei muuten käytetty silloin ekojen viikkojen aikana, vaan sitten muistaakseni ekan kolmanneksen loppupuolesta eteenpäin). Itseasiassa ensimmäisillä kerroilla mies löysi pienen sykkeet sillä dopplerilla, jotenkin hellyttävää 🙂
Onnenkyyneleiden aihe, oma pieni, sykkivällä sydämellä varustettu möykky <3
Noin niin kuin muuten olot ekalla kolmanneksella oli suht hyvät. Tosi väsynyt olin toki ja joidenkin viikkojen aikana oli etovaa oloa ja ummetusta. Onneksi kaikista etovimman olon hetket sattuivat kesälomalle. Tosin samoihin hetkiin sattui ei niin putkeen mennyt putkiremppa… Mutta niin, oksennella ei tarvinnut etovasta olosta huolimatta, vaikka välillä vellomaan päässyt pahaolo ehkä hieman himmensi kesälomareissuja.
Mitään suurta himoa ruokaa kohtaan en tuntenut, joten se selittänee myös sen, että painoni oksentelemattomuudesta huolimatta tippui pitkälti ensimmäisen kolmanneksen aikana. Mistään isosta pudotuksesta ei ole kyse, joten kysehän voi olla ihan vaan nestetasopainon muutoksesta tms. Ja sehän oli vaan tervettä, ettei mieleni tehnyt niin paljoa sipsejä, kuin mitä ennen raskautta :D Sen sijaan karkki on uponnut meikäläiseen koko raskausajan, myös sellaiset hedelmäkarkit, joista en juurikaan ole välittänyt aiemmin.
Alkuvaiheessa läsnä olevaa pelkoa tämän vauvan menettämisestä lisäsi ajoittain esiintynyt viiltelevä kipu alavatsalla. Purin sitten tätä epävarmuuttani neljän lapsen äitiin/neuvolassakin työskennelleeseen terveydenhoitajaan, joka onnekseni sattui nyt olemaan työkaverinani. Hän onnistui rauhoittelemaan minua ja muistuttamaan että kyseiset tuntemukset ovat ihan normaaleja raskaudessa. Fyysisenä oireena raskaudesta oli myös rintojen järkyttävä arkuus, turvottelu ja muodonmuutokset. Väliilä meikäläiseen oikein iski tissikriisi, kun muuttelivat muotoaan minkä ehtivät.
Tunne-elämä muuten oli noita muutamia pelko ja onnen itkuja lukuunottamatta hyvin tasainen. Tai en ainakaan itse myönnä olleeni minkäänlainen hormonihirmu. Enkä ihan tosissaan tainnut olla jos ei lasketa hiiltymistäni putkiremppa-asian etenemiseen. Mutta siitä asiasta nyt saikin olla hiilenä. Itseasiassa kuvailisin pääasiallista olotilaani tunnepuolella melko seesteiseksi… Ja sen huomasin, etten suuttunut miehelleni niin helposti kuin joskus kimpaannun. Voisi jopa sanoa, että vaikka välissä olisi tehnyt mieli hieman kivahtaa, mietin toisen kerran ja totesin, että ei tämä nyt ole niin iso asia, että kannattaisi hermostua. Henkistä valmistautumista lapsen kasvatukseen?
Eka kolmannes ns huipentuu nt-ultraan ja tietysti sinne mentiin pienen jännityksen kera, koska viimeksi… Taisi taas pieni onnen itku päästä, kun ruudussa tyhjyyden sijaan näkyi pieni möhkäle sykkivine sydämineen. Kaikki hyvin kohti toista kolmannesta <3
Nt-ultrassa möykky näyttää jo vauvalta <3