Supistuksia odotellen
En ajatellut kirjoittaa tästä mitään omaa postaustaan, koska tässä vauvakuplassa ja iloisessa odotuksessa tämä on kai turhan negatiivinen aihe. Olen toki aihetta sivunnut jossain kommenteissani ja aiemmassa postauksessa. Mutta kun tässä nyt odottelen synnytyksen käynnistymistä merkkaavia supistuksia alkavaksi, iski tajuntaan ihan todella lujaa se, että en odota supistuksia ensimmäistä kertaa. Silloin aiemmalla kerralla odotus ei valitettavasti ollut ihan näin innostunutta, kuin nyt.
Siitä on reilu vuosi, kun saatiin nt ultrassa tieto raskauden keskeytymisestä. Ja vielä niin, että keskenmeno oli jäänyt kesken. Yksiö varattu, mutta vuokralainen menehtynyt jo useita viikkoja sitten. Tiedossa häätöprosessi. Saatiin tieto perjantaina iltapäivällä, aikaa viikonloppu itkeä (ja sitä itkua tuli), tiistaina aika naistenpolille ja resepti särkylääkkeeseen ja siihen tyhjennyslääkkeeseen. Itselläni tässä vaiheessa joku käsittämätön uho: Kunhan nyt vaan saadaan se yksiö vapaaksi asap, että päästään uutta yrittämään. Lääke kehoitettiin aloittamaan kuitenkin vasta seuraavana aamuna, ettei mahdollinen tyhjentyminen tapahdu keskellä yötä. Näin sitten toimittiin ja seuraavana aamuna tabletit sinne ja vuotoa odottamaan. Todellisuudessahan siis odottelin supistuksia, tai näin olen ainakin jälkeenpäin ymmärtänyt. Tuolloin odotin omasta mielestäni lähinnä menkkoja.
Ja sain odotella aika kauan. Pidin silloin kirjaakin siitä, milloin oli kipuja ja milloin otin särkylääkettä (ihan mentiin Panadolilla ja Buranalla), milloin alkoi alkuun rusehtava ja niukka limainen vuoto, milloin tyhjeni kunnolla. Kivut oli juuri sellaisia, kun nyt on kerrottu, että ne supistukset mahdollisesti on: säteilee selkään, sattuu alavatsaan, tulee aalloittain. Silloin ne tuntuivat lähinnä todella kovilta menkkakivuilta. No mitään vatsan kovettumisia en toki osannut seurailla, kun en sellaisia tiennyt odottaa, eihän supistuksista noilla raskausviikoilla vielä oltu puhuttu tai en muutenkaan ollut asiasta vielä lukenut. Ja voi pojat kun ne kivut sitten kunnolla starttasivat, meikäläinen makasi parhaimmillaan sikiöasennossa lattialla (patjalla) ja olin taatusti ottanut särkylääkettä niin paljon kun vaan lääkärin ohjeen mukaan sai ottaa. Enpä tiennyt silloin, että ne kivut oli vasta alkusoittoa. Mutta sitä kunnollista vuotoa sain odotella vielä hyvän tovin. Suolen tyhjentymistä ei tosin tarvinnut odottaa, että kun olen siitä ollut huolissani synnytyksen kohdalla niin luonto varmaan hoitanee osittain asian kunnon supistusten alkaessa…
Ja se varsinainen kohdun tyhjentyminen sitten alkoi kuin alkoikin keskellä yötä. En ole ajatellut tätä aiemmin, mutta niin kai tässä oli joku samantyyppinen kaava, kuin synnytyksessä: kivut yltyivät ja muuttuivat aaltomaisiksi ja tiheiksi ja saivat aikaan ponnistamisen tarpeen. Siinä sitten istuin varmaan sen jotain tunnin tai vähän alle vessassa, tärisin kovimmassa kipuaallossa ja ponnistin ja itkin. Koitin rauhoittua ja hengitellä supistusten välissä, kunnes tuli seuraava aalto ja jälleen kiputärinää ja ponnistusta. Seurasin lääkärin ohjeen mukaisesti, että ulos tulee kunnon ”rämmäleitä” ettei jää tulehduksia aiheuttavia osia. Oksetti (kipu vai hormonit, en tiedä kumpi), suolikin tuli taas tyhjennettyä. Ja minusta tuntui, että kuolen, että en kestä sitä kipua. Siihen päälle sitten tietysti se henkinen kipu.
Fyysinen kipu kuitenkin ehtyi ja jäljelle jäi vuoto. Henkinen kipu toki oli yhä läsnä (ja on kai lievästi edelleen, koska parun silmät päästäni tätä kirjoittaessani). Menin nukkumaan miehen viereen, joka ei siis ollut tietoinen tuolloin kokemastani. Muistaakseni koitin jossain välissä vaikeroida häntä tuomaan särkylääkettä tai vettä, mutta niin hiljaa, ettei hän herännyt. En muista herätinkö hänet sänkyyn palatessani vai kerroinko vasta aamulla. Olin väsynyt ja surullinen, mutta kai myös vähän helpottunut. Enkä kuollut.
Siksi en kai pelkää itse synnytyskipuja nytkään. Ovat toki varmasti kovempia kuin edellä mainitut, mutta kovempia on lääkkeetkin jos tarve vaatii. Ja lopputulos toivottavasti paljon, paljon parempi. Ainut mitä pelkään, on se, että jos vauvalleni tulee joku hätä tai menetän hänet… Mutta koitan olla liikaa ajattelematta sitä vaihtoehtoa ja keskittyä ennemmin odottamaan innolla kunnon supistusten alkua. Se kun tarkoittaa, että saisin pian pienen vauvan syliini <3
(Eiköhän tää itku ollu nyt taas tässä itketty.. varmaan pakko oli käsitellä vielä tämä, ettei se tahraa tulevaa synnytyskokemusta)