Takapakkia…

Jos työhaastattelun jälkeen jäi hyvät fiilikset, niin opinnäytetyön tiimoilta järjestetyn ohjaajatapaamisen jälkeen fiilikset on kutakuinkin päinvastaiset. Kuinka sitä voikaan ottaa raskaasti itseensä asiallisesta ja jopa jokseenkin odotettavissakin olleesta palautteesta. Se vaan on kuitenkin niin, että paljon stressiä aiheuttanut oma tuotos on jotain mihin toivoisi muiden kajoavan mahdollisimman vähän. Kun on antanut paljon, tuntuu muutosehdotukset melkein siltä kuin pitäisi mennä muuttamaan itseään, eikä ainoastaan sitä reippaasti alle satasivuista tekstiä.

No muutokset on joka tapauksessa tehtävä, vaikka suurimpana pelkona onkin oman kädenjäljen haaleneminen. Epätoivoiselta tuntuu, mutta loppupeleissähän se on se ohjaaja joka päättää mikä on sopivaa… Ja onpahan sitten se tehty pois. Vaikken sitä täysin omannäköisekseni enää tunnistaisikaan.

Suhtaudunkohan vähän tunteellisesti tällaiseen asiaan…?